Radan varrella on aina lopulta Waterloo.
Ja sillä radalla kulkevat Nieminen, Raine, Hävikki ja moni muu oman elämänsä luuseri.
He ovat kulkijoita, joita on pakko rakastaa rupineen kaikkineen. Ja ennen viimeistä pistettä kirjailija kohtaa Gotfrey Coxin, pikkupoikana luomansa ja yli neljäkymmentä vuotta unohduksissa pölyttyneen sankarinsa. Siinä ei ehkä havise historia, mutta jokin kuitenkin. Kirja sisältää kolmetoista mietteliästä rikosnovellia ja runosikermän sekä kirjoittajan esi- ja jälkisanat.
Teemu Paarlahti on kirjallinen puuhailija Mänttä-Vilppulan taidekaupungista. Hän on kirjoittanut yli 35 vuotta kaikenlaista rahasta ja rakkaudesta ja menestynyt matkan varrella monissa kirjoituskilpailuissa. Paarlahdelta on aikaisemmin ilmestynyt useita teoksia, kuten näytelmä
Meidän Luther (2018) ja runoteos
Oikeastaan aika hyvä (2018).
Pehmeäkantinen, 181 s. ISBN 978-952-7211-30-4. Kannen kuva: Teemu Paarlahti, kannen layout: J.T. Lindroos.
BoD:n verkkokaupassa 17,90 € (plus postikulut),
Booky.fin verkkokaupassa 17,50 € (ei postikuluja),
Suomalaisen verkkokaupassa 19,95 € (plus postikulut).
Tekstinäyte novellista "Kolme sanaa":
– Pappi.
Susanna kääntyi katsomaan vuoteessa makaavaa miestä.
– Anteeksi?
– Pappi. Hommaa tänne pappi.
Susannasta potilas näytti tyypiltä, joka ennemminkin kutsuisi viime hetkilleen huoran kuin hengenmiehen, mutta ilmeisesti tämä oli tosissaan.
Mies oli tuotu sairaalaan pahoin loukkaantuneena. Tarkemmin sanottuna häntä oli lyöty leipäveitsellä vatsan alueelle. Jos tepponen olisikin tehty tavallisella puukolla, mahdollisuuksia olisi ollut, mutta nyt keittiökalu oli rouhaissut useita sisäelimiä ja tilanne näytti kovin vähätoivoiselta.
– Eikä ketä tahansa, vaan se taksikuskin poika Ahlmanin kulmilta.
Susanna oli valmistunut vasta keväällä ja kaikki tässä sairaalassa oli vielä uutta. Kävellessään kohti kansliaa hän mietti kuumeisesti, miten tällaisissa tilanteissa oli neuvottu toimimaan. Vuokolta ei voinut mennä kysymään, se tokaisisi kuitenkin jotakin nuorista hoitajista, joiden perään sai koko ajan olla katsomassa…
Kanslian seinä oli paperin kuormittama. Ylhäällä vasemmalla Susannan silmä kuitenkin näki violetilla kirjoitetun sanan ”sairaalapastori” ja sen alla joukon numeroita.
***
Sairaalapastori Ensio Nieminen vietti kesälesken illansuuta sohvalla. Vaimo viihtyi suvena mökillä, mutta Niemistä ei lepikossa kortteeraaminen kiinnostanut. Kuka täysipäinen kaipasi saunaa ilman suihkua ja hiusten pesemistä löylyhuoneen ikkunalaudalla kuumenneella shampoolla? Töihinkin oli täältä kaupungin eteläisestä lähiöstä lyhyempi matka ja makkarat saattoi grillata myös uunissa.
Puhelin rämähti pöydällä. Näytössä näkyi sairaalan numero.
Nuori ääni aallon toisessa päässä vaikutti olevan peräisin vaaleaveriköstä, jonka kuppikoko oli kohtalainen.
– Anteeksi, mutta mahtoiko isänne ajaa taksia?
Nieminen oli sairaalatyön vuosinaan tottunut kaikenlaiseen, varsinkin psykiatrisella puolella. Mutta mitä nyt taas, aiemmin tuntematon sisarpuoli kukaties?
– Hieman yllättävä kysymys, mutta vastaus on myöntävä, hän tokaisi.
– Siinä tapauksessa olette etsimäni mies, nainen huokaisi autuaana.
Rutiinit olivat Niemiselle tuttuja. Lyhythihainen virkapaita riitti hyvin näin kesällä, kevyt sipaisu peilin edessä pitkin tukkaa. Sänkikään ei tunkenut vielä liiaksi leuan läpi.
Niemisen silmät osuivat lattiaan kirjahyllyn edessä. Vaimon etelänmatkalta ostama enkeli makasi haljenneena permannolla. Nieminen ei muistanut moneen päivään käyneensä lähelläkään hyllyä. Kurtistettuaan kevyesti otsaansa hän tarttui puhelimeen.
Puukotettu mies sairaalassa kyselee taksikuskin poikaa Ahlmanin kulmilta. Sen täytyy olla Ahonen, Nieminen mietti hetkeä myöhemmin odotellessaan mittariautoa kotitalonsa alaovella.
.jpg)
