Minna Canth: Ompelija ja muita kertomuksia

Ompelija ja muita kertomuksia sisältää Minna Canthin lehdissä ja albumeissa julkaistuja novelleja, joita ei ole pitkään aikaan ollut saatavilla painettuna. Novellit käsittelevät tarkkanäköisesti miehen ja naisen - tai aviomiehen ja vaimon - välistä suhdetta, ja kirjailijan kriittinen näkemys tulee esille myös näissä tilapääkertomuksissa. Teoksessa on myös pieni valikoima Canthin kirjeistä. Kirjan on toimittanut Juri Nummelin, joka on kirjoittanut myös lyhyen esipuheen.

Näytelmäkirjailija, novellisti ja toimittaja Minna Canth (1844-1897) piti kirjoituksissaan esillä syrjittyjen eli naisten, palvelusväen ja köyhälistön asiaa. Kirjallisuutemme tärkeimmän varhaisfeministin Canthin syntymästä tulee vuonna 2019 kuluneeksi 175 vuotta.

Pehmeäkantinen, 177 s. ISBN 978-952-7211-37-3. Kansi: Timo Ronkainen.

BoD:n verkkokaupassa 14,90 € (plus postikulut), Booky.fin verkkokaupassa 17,20 € (ei postikuluja), Adlibriksen verkkokaupassa 14,60 € (plus postikulut), Suomalaisen verkkokaupassa 16,95 € (plus postikulut).

Sisällysluettelo:

Juri Nummelin: Lukijalle
Ompelija (Suomen Kuvalehti, 1894)
Eräs Puijolla käynti (Novelleja II, 1892)
Vanha piika (Nuori Suomi, 1891)
Eräänä sunnuntaina (Excelsior-kalenteri, 1889)
Kasvinkumppanit (Vapaita aatteita, 1889, nimellä “Talon renki”)
Kahtalainen onni (Nuori Suomi, 1894)
Kodista pois (Valvoja, 1893)
Katkelmia kirjeistä

Juri Nummelin (toim.): Kehrääjä: vanhoja suomalaisia kauhunovelleja

Suomalaisella kauhukirjallisuudella on pitkä, mutta kapea historia. Tätä historiaa esittelee Juri Nummelinin kokoama Kehrääjä, joka sisältää kuusitoista kauhunovellia arkistojen kätköistä. Mukana on tunnettuja kirjailijoita, kuten teokselle nimen antanut Arvid Järnefelt, ja unohdettuja tai tyystin tuntemattomia kirjailijoita, kuten Matti Kurikka ja T. Syväkari. Tarinoissa tapaamme aaveita, muumioita, vampyyreita ja ihmissusia, mutta myös pelottavia ihmishirviöitä.

Juri Nummelin (s. 1972) on turkulainen kirjallinen monitoimimies, jolle Kehrääjä on jo ties kuinka mones antologia.

Ruumiin kulttuurin 3/2019 arvostelussa Kyösti Pienimäki nostaa esille Topeliuksen, Järnefeltin ja Jalmari Karan novellit. Topeliuksen "Ikuisesta ylioppilaasta" Pienimäki kirjoittaa: "Tunnelma on tumma, kauhuromanttinen, ja tapahtumat ovat osin odottamattomia."

Kiiltomadossa julkaistu Heidi Lakkalan asiantunteva arvostelu löytyy täältä.

Pehmeäkantinen, 224 s. ISBN 978-952-7211-28-1. Kansi Alb. Gebhardin kuvasta J. T. Lindroos. BoD:n verkkokaupassa 18,90 € (plus postikulut), Booky.fin verkkokaupassa 20 € (ei postikuluja), Adlibriksen verkkokaupassa 18 € (plus postikulut).

Sisällysluettelo: 

Juri Nummelin: Johdanto
Jaakko Juteini: Aaviit kirkossa (Kummituksia, tekijä 1819)
Fredrika Runeberg: Manalan neito (Teckningar och drömmar, Sederholm 1861; suom. teoksessa Kuvauksia ja unelmia, suom. Ilta, Edlund 1900)
Zacharias Topelius: Ikuinen ylioppilas (Helsingfors Tidningar 1845; suom. teoksessa Sumutarinoita, suom. Aatto S., Samuli S. ja Ilmari Jäämaa, WSOY 1911)
Matti Kurikka: Vironsusi. Inkeriläinen satu (Pilven hattaroita II, tekijä 1889)
Arvid Järnefelt: Kehrääjä (Hiljaisuudessa, Otava 1913)
Jalmari Kara: Kostaja (Unikko ja ohdake, Kirja 1913)
T. Syväkari: Jylhävirran haltiatar (Juttu-tupa 3/1925)
Unto Koskela: Muumion kaulanauha (Seura 6-7/ 1927)
Arvo Virtasalo: Kalaharin paholainen (Juttu-tupa 6/ 1927)
Knut Karmanne: Kylmäojan piru (Minä kerron... 11/1930)
Iisakki Evä: Bora-Boran valkeapää (Lukemista Kaikille 23/1934)
Uuno Kailas: Äiti (Novelleja, WSOY 1936)
Harry Etelä: Raunioiden salaisuus. Kauhumysterionovelli (Kylän Lehti 12/1938)
Eino Liekki: Professori Tähtiniemen hermoklinikka (Seikkailujen Maailma 2/1940)
Jaska Autero: Kostaja (Seikkailujen Maailma 6/1944)
Klaus Marno: Tohtori Martinon salaisuus (Salainen Salkku 5/1944)

J. V. Lehtonen: Ihmissusi kirjallisena aiheena

Ihmisen ja eläimen väliset muodonmuutokset ovat kansantarujen ja muinaisten eeposten yleistä aineistoa. 1800-luvulta alkaen suosituimmaksi hahmoksi on noussut ihmissusi, lykantrooppi.

Kirjallisuudentutkija ja professori Johannes Vihtori Lehtosen (1883-1948) pitkä ja oppinut essee "Ihmissusi kirjallisena aiheena" ilmestyi alun perin Suomi-lehdessä vuonna 1933 eikä sitä ole koskaan aiemmin julkaistu uudestaan. Teoksen on toimittanut ja esipuheen siihen on kirjoittanut Reijo Valta.

Pehmeäkantinen, 88 s. ISBN 978-952-7211-35-9. Kansi: Haron Walliander. BoD:n verkkokaupassa 8,90 € (plus postikulut), Booky.fin verkkokaupassa 13 € (ei postikuluja), Adlibriksen verkkokaupassa 9,70 € (plus postikulut).

Tekstinäyte:

Niinpä on kaikkein useimmissa suomalaisissa kansan suusta muistiinpannuissa ihmissusitarinoissa kysymys häiden yhteydessä tapahtuvasta sudeksi ja joskus myös karhuksi muuttumisesta. Useimmiten muutetaan kuitenkin koko hääväki susiksi, eikä ainoastaan morsian, niinkuin tapahtuu Seppäsen kauhunovellissa, ilmeisesti mustasukkaisuusaiheen tehostamiseksi. Niissä kansansaduissa, jotka Kaarle Krohn v. 1886 liitti Eläinsatujensa ensimmäiseen osaan (ss. 267—270; 432) esiintyy yksitoista ihmissusitarinan toisintoa, joista kymmenessä koko hääväki muuttuu susiksi. Ja Antti Aarnen suomalaisten syntysatujen ja niiden toisintojen luettelossa (Verzeichnis der finnischen Ursprungssagen und ihrer Varianten, FFC, n:o 8, 1912, s. 14, n:o 75) sekä sen lisävihkossa (FFC, n:o 33, 1920, s. 53, n:o 75) tavataan näiden lisäksi parikymmentä samantapaista kertomusta koko hääväen muuttumisesta susiksi. Saarijärveltä v. 1859 muistiinpannussa toisinnossa kerrotaan myös nimenomaan, että tämä susiksi muuttaminen oli hyljätyn rakastajan kostoa sulhaselle ja morsiamelle. Hääpäivänä tuli näet tämä hyljätty kosiomies muiden vieraiden mukana häätaloon, ja kun hän kysyy kumppaniltaan, mitä hän hääväelle kostoksi tekisi, vastaa tämä: »Anna heille itkua ja ulvontaa.» Niinpä nyt mies asettuukin häätuvan ulkopuolelle, laulaa loitsujaan ja käskee aina kerta kerralta kumppaniaan seinäluukusta katsomaan, mitä hääväki kulloinkin tekee, saaden vastaukseksi: ruokailevat, yhteen katsovat, käsiänsä pureskentelevat, seinille hyppivät, ulvovat ollittavat. Ja kun kumppani tempaa oven auki, pötkii hääväki kaikki ovesta metsään. »Lyö heille luutaa hännäksi perään!» sanoo edelleen laulaja. Ja toinen kun löi luutia, muuttui hääväki susiksi ja luudat niille hänniksi. 

Näin syntyivät sudet, vakuutetaan tarinassa. Ne olivat alkuaan puoli-ihmisiä, niin että taisivat puhuakin. Löydettiinpä surmatuilta susilta välistä tuluksia ja vaimojen vöitä ja vaskisolkia ja hopeakoristuksia nahan alta. Ja joskus tunnettiin morsiankin kultaketjustaan.

Leo Tolstoi: Luonnosta ja elämästä. Satuja ja kertomuksia lapsille

Luonnosta ja elämästä sisältää venäläisen kirjallisuuden klassikon Leo Tolstoin (1844–1910) lyhyitä kertomuksia maailman ihmeistä. Osa kertomuksista on perinteisiä eläinsatuja, osa taas opettavaisia tarinoita. Osassa esiintyy Tolstoi itse.

Kirja on uudelleenjulkaisu alun perin vuonna 1892 ilmestyneestä suomennoksesta. O. H. Moision suomennoksen kieliasua on jonkin verran korjattu ja nykyaikaistettu.

Pehmeäkantinen, 104 s. ISBN 978-952-7211-32-8. Kansi: Haron Walliander. BoD:n verkkokaupassa 9,90 € (plus postikulut), Booky.fin verkkokaupassa 13,70 € (ei postikuluja), Adlibriksen verkkokaupassa 10,50 € (plus postikulut).

Tekstinäyte:

Kaste ruohon lehdellä

Kun kirkkaana kesäaamuna menet metsään, niin näet timantteja kedon heinikossa. Kaikki ne loistavat ja kimaltelevat monenvärisinä: keltasina, punasina ja sinisinä.

Kun menet likemmäksi ja tarkastat, niin näet että ne ovat erään ruohon kolmikulmaisiin lehtiin kokoutuneita kastepisaroita, jotka loistavat auringon valossa.

Tämän ruohon lehdet ovat alapuolelta karvasia ja pöyheitä, niinkuin sametti. Ja nuo pisarat voivat liikahdella edes takaisin lehdellä sen siitä kostumatta.

Jos varomattomasti taitat lehden, jonka päällä on tuollainen kaste, niin pisara vierähtää siitä pois kirkkaana pallona, etkä näekään kuinka se putoaa alas lehtiruotia myöten. Jos joskus otat ja taitat sellaisen lehden, nostat sen hiljaa huulillesi ja juot siitä kastepisaran, niin maistuu se paremmalta kuin mikään muu juoma.

Miten sudet opettavat poikiaan

Kulin kerran tietä pitkin ja kuulin takaani huutoa. Huutaja oli paimenpoika. Hän juoksi pitkin ketoa ja osoitti minulle jotakin.

Minä katsahdin sinne ja näin, että kaksi sutta juoksi aholla. Toinen oli emä ja toinen poika. Poikasudella oli selässä halki reväisty vasikka, jota se piti hampaillaan jalasta kiini. Emäsusi juoksi takana.

Nähtyäni sudet läksin paimenen kanssa juoksemaan niiden perään ja me rupesimme huutamaan. Meidän huutomme kuultuaan juoksi paikalle miehiä kylästäkin, koiria mukana.

Emäsusi juoksi oitis poikasuden luo, niin pian kun huomasi koirat ja miehet, sekä sieppasi vasikan sen selästä, heitti sen omaan selkäänsä, ja nyt rupesivat molemmat sudet juoksemaan kiivaammin ja katosivat näkyvistä.

Silloin poika rupesi kertomaan, miten asian laita oikeastaan oli. Vuoren rotkosta juoksi äkkiä kedolle emäsusi, sieppasi mukaansa vasikan, repäsi sen kuoliaaksi ja vei mukanaan.

Sitä vastaan juoksi poikasusi ja tuli vasikan luo. Emä antoi silloin poikasudelle vasikan kannettavaksi, ja juoksi sitten itse hiljalleen vieressä.

Ainoastaan silloin, kun hätä rupesi tulemaan, antoi vanha susi nuorelle opetusta ja otti itse vasikan kannettavakseen.

A. Emil Virtasalo: Punapartainen pikikärsä

Valkjärvellä syntynyt ja Koivistolla lapsuutensa viettänyt Arvo Emil Virtasalo (1901-1928) eli suuren osan elämästään maailmalla. Meriä kierrettyään hän alkoi kirjoittaa.

Virtasalo ehti julkaista vain kolme kirjaa, jotka kaikki käsittelivät Afrikkaa. Vuonna 1926 ilmestyivät Eriskummallisia juttuja Afrikasta ja Kadonnut keidas. Seuraavana vuonna ilmestyi lapsille suunnattu Afrikkalaisia satuja.

Tähän teokseen on koottu Virtasalon lehdissä julkaistuja meriaiheisia tarinoita, jotka kertovat Rudyard Kiplingin ja Jack Londonin vaikutuksesta. Kirjan on toimittanut ja esipuheen siihen on kirjoittanut Reijo Valta.

Pehmeäkantinen, 96 sivua. ISBN 978-952-7211-34-2. Kannen suunnittelu J. T. Lindroos vanhan värityskirjan kuvan pohjalta. Hinta BoD:n verkkokaupassa 10,90 e (plus postikulut), Booky.fin verkkokaupassa 14,40 e (ei postikuluja).

Tekstinäyte teoksen niminovellista:

Oli taas tullut varhaiskevät ja koivistolaisten laivurien kiireisin aika.
Varhaisesta aamuhetkestä aina iltaan asti paukkuivat vasarat, suhisivat sahat ja tervasutit heiluivat reippaitten merimieslaulujen kantautuessa satamasta ylös kylän tielle.
Kalastajat, joitten työt olivat keskeytyneet jäitten liikkumisen takia, tulivat satamaan katselemaan laivojen varustelua.
Keskusteltiin pienin ryhmin. Arvosteltiin eri omistajain laivoja ja kerrottiin niistä mitä moninaisimpia juttuja. Tarkkaava katselija olisi kumminkin pian havainnut, että kaikkien kokoontuneitten päähuomio keskittyi erääseen vanhaan kaljaasiin, jota tervasi kaksi tukevaa ja ilmeisesti kokenutta merimiestä, kolmannen tarkastellessa köysistöä hitaan rauhallisena.
 – Näettehän sen itse, supatti muuan suurinenäinen kalastaja. – Ei se punapartainen pikikärsä aio vieläkään uskoa, että laiva on laho. Mistähän taas miehistön saanee. Viipurista kai tai ainakin Kotkasta. Niille sitä sopiikin taas ärjyä ja pataluhdiksi haukkua. Kerrotaanhan, että hän olisi tuupannut jonkun pimeänä syysmyrskyisenä yönä Itämereenkin.
– Hiljaa, ole veli varuillasi. Tuossa tulee höperö Leena, joka tekee Kaarnalassa piian virkaa. Kielii pian itselleen Kaarnalalle, ja silloin on luotto kaupassa loppu. Miehet jatkoivat matalaäänistä keskusteluaan, mulkoillen uteliaisuutta tulvillaan punapartaista Kaarnalaa.
Mutta Kaarnala ei ollut näkevinäänkään mokomia. Mitä se häneen kuului. Katselkoot nyt, että silmät menevät tapilleen kuin ruppakonikkojen.
Mokomatkin hailin hirttäjät. Tekevät työtä, jotta selkäranka ratisee ja lopuksi eivät saa mitään säästöön. Vaikka minulla ei kauppapuotia olisikaan, niin saisinpa totta vie tällä vanhalla, uskollisella “Esterillä” narrattua satamista rahtipalkkiota aina sen verran, että pankkiinkin joutaisi. Kaarnala seurasi vilkasliikkeisen poosunsa työtä. Siinä on kelpo merimies. Vanhuus ei näytä ulottuvan ollenkaan jäseniin. Hän ja tuo kumaraiseksi käynyt timperi olivat palvelleet kaljaasi “Esterissä” aina siitä hetkestä, kun se laskettiin teloiltaan ensi kerran veteen. Niin olikin laiva heille tullut rakkaaksi. Tuntui siltä, kuin se olisi saanut elämän hengen, päästessään aaltojen varaan keinumaan.

Jaakko Juteini: Kummituksia

Jaakko Juteinin Kummituksia eli luonnollisia aavis-juttuja valistuksen lisäksi (1819) on ensimmäinen suomalainen kauhukirja, kokoelma pieniä kertomuksia aaveista ja muista haamunäyistä. Juteini paljastaa samalla, mitä kummituksista kertovien tarinoiden takana todella on. Kirja julkaistaan ensimmäistä kertaa uudestaan vuoden 1858 toisen laitoksen jälkeen. Kirjaa ja sen sisältöä avaa esipuheessa vanhan käyttökirjallisuuden tutkija Juri Nummelin.

“Kirjasessa [on] joukko hupaisia saksankielestä käännettyjä kertomuksia nähdyistä aaveista. Samalla selitetään luonnollisella tavalla, miten ‘aawis-juttu’ on syntynyt. Saatamme kyllä arvata, että nämä kertomukset aikanaan olivat omiaan poistamaan syvällekin juurtunutta taikauskoa ja epäluuloja, ja ovat ne vielä meidän päivinämmekin sopivia siihen.” (Kuuno A. Talvioja Juteini-elämäkerrassaan)

Pehmeäkantinen, 44 sivua. ISBN 978-952-7211-31-1. Kansi Haron Walliander alkuperäisen pohjalta.

BoD:n verkkokaupassa 6,90 e (plus postikulut), Booky.fin verkkokaupassa 11,60 e (ei postikuluja), ei toistaiseksi Adlibriksen verkkokaupassa.

Tekstinäyte: 

Pariisin Raati-huoneessa piti vanhaan aikaan tuomittaman mies rangaistuksen alaiseksi, joka sanottiin olevan liitossa perkeleen kanssa. Koska nyt Tuomarit kokounduivat, ja juttu eteen otettiin, tapahtui suuri jyry uunin piipussa. Onnettomuudeksi sopi myös pelli auki vedettynä. Moni luuli kohta, että perkeleen piti sen kautta tuleman avuksi ystävällensä. Tuomarit kiipesivät takana silmin ovea kohden, ja näkivät ulos juostessansa – o! iänkaikkisuus! kuinga tuhka ja kartu ryöppyi uunista, josta paha hengi rupesi ulos kyngyämään. Mutta yksi Tuomari raukka, jonga pitkä kappa kävi kiini naulan kandaan penkin syrjässä, kompastui pitkää pituuttansa lattialle ja kaatuessansa loukkasi armottomasti nenänsä, josta veri vuotamaan rupesi. Tässä lepäsi hän nyt puoli pyörtyneenä, ja luuli itsensä jo perkeleen muonaksi. Koska hän päänsä ylös nosti, näki hän mustan perkeleen kynnet ristissä vielä seisovan uunin edessä, ja hiiluvilla silmillä puoleensa katselevan. Tuomari oli nyt pitkänänsä lattialla, eikä rohjennut jäsendänsä järkähyttää, niin kauan kuin myös se tuskasta vapiseva perkele saineella äänellä kysyy häneldä: Ah! hyvä herra! sanokais, missä minä olen? Nyt vasta sai Tuomari enemmän rohkeutta sydämeensä, nousi ylös, pyyhkisi verisen nenänsä, ja astui lähemmäksi tätä hyvää perkelettä. Katsoissansa tarkemmin pirun silmiin, tunsi hän kohta miehen, joka oli hiljain oppiin otettu korsteini-veijari, joka suuressa Raati-huoneen rakennuksessa muita sivu-korsteinia peratessansa putosi tapaturmaisesti pitkin väljää Raati-huoneen uunin piippua aina pesään eli uuniin asti.

Teemu Paarlahti: Radan varrella Waterloo

Radan varrella on aina lopulta Waterloo.

Ja sillä radalla kulkevat Nieminen, Raine, Hävikki ja moni muu oman elämänsä luuseri.

He ovat kulkijoita, joita on pakko rakastaa rupineen kaikkineen. Ja ennen viimeistä pistettä kirjailija kohtaa Gotfrey Coxin, pikkupoikana luomansa ja yli neljäkymmentä vuotta unohduksissa pölyttyneen sankarinsa. Siinä ei ehkä havise historia, mutta jokin kuitenkin. Kirja sisältää kolmetoista mietteliästä rikosnovellia ja runosikermän sekä kirjoittajan esi- ja jälkisanat.

Teemu Paarlahti on kirjallinen puuhailija Mänttä-Vilppulan taidekaupungista. Hän on kirjoittanut yli 35 vuotta kaikenlaista rahasta ja rakkaudesta ja menestynyt matkan varrella monissa kirjoituskilpailuissa. Paarlahdelta on aikaisemmin ilmestynyt useita teoksia, kuten näytelmä Meidän Luther (2018) ja runoteos Oikeastaan aika hyvä (2018).

Pehmeäkantinen, 181 s. ISBN 978-952-7211-30-4. Kannen kuva: Teemu Paarlahti, kannen layout: J.T. Lindroos. BoD:n verkkokaupassa 17,90 € (plus postikulut), Booky.fin verkkokaupassa 17,50 € (ei postikuluja), Suomalaisen verkkokaupassa 19,95 € (plus postikulut).

Tekstinäyte novellista "Kolme sanaa":

– Pappi.
Susanna kääntyi katsomaan vuoteessa makaavaa miestä.
– Anteeksi?
– Pappi. Hommaa tänne pappi.
Susannasta potilas näytti tyypiltä, joka ennemminkin kutsuisi viime hetkilleen huoran kuin hengenmiehen, mutta ilmeisesti tämä oli tosissaan.

Mies oli tuotu sairaalaan pahoin loukkaantuneena. Tarkemmin sanottuna häntä oli lyöty leipäveitsellä vatsan alueelle. Jos tepponen olisikin tehty tavallisella puukolla, mahdollisuuksia olisi ollut, mutta nyt keittiökalu oli rouhaissut useita sisäelimiä ja tilanne näytti kovin vähätoivoiselta.
– Eikä ketä tahansa, vaan se taksikuskin poika Ahlmanin kulmilta.
Susanna oli valmistunut vasta keväällä ja kaikki tässä sairaalassa oli vielä uutta. Kävellessään kohti kansliaa hän mietti kuumeisesti, miten tällaisissa tilanteissa oli neuvottu toimimaan. Vuokolta ei voinut mennä kysymään, se tokaisisi kuitenkin jotakin nuorista hoitajista, joiden perään sai koko ajan olla katsomassa…
Kanslian seinä oli paperin kuormittama. Ylhäällä vasemmalla Susannan silmä kuitenkin näki violetilla kirjoitetun sanan ”sairaalapastori” ja sen alla joukon numeroita.

***

Sairaalapastori Ensio Nieminen vietti kesälesken illansuuta sohvalla. Vaimo viihtyi suvena mökillä, mutta Niemistä ei lepikossa kortteeraaminen kiinnostanut. Kuka täysipäinen kaipasi saunaa ilman suihkua ja hiusten pesemistä löylyhuoneen ikkunalaudalla kuumenneella shampoolla? Töihinkin oli täältä kaupungin eteläisestä lähiöstä lyhyempi matka ja makkarat saattoi grillata myös uunissa.
Puhelin rämähti pöydällä. Näytössä näkyi sairaalan numero.
Nuori ääni aallon toisessa päässä vaikutti olevan peräisin vaaleaveriköstä, jonka kuppikoko oli kohtalainen.
– Anteeksi, mutta mahtoiko isänne ajaa taksia?

Nieminen oli sairaalatyön vuosinaan tottunut kaikenlaiseen, varsinkin psykiatrisella puolella. Mutta mitä nyt taas, aiemmin tuntematon sisarpuoli kukaties?
– Hieman yllättävä kysymys, mutta vastaus on myöntävä, hän tokaisi.
– Siinä tapauksessa olette etsimäni mies, nainen huokaisi autuaana.
Rutiinit olivat Niemiselle tuttuja. Lyhythihainen virkapaita riitti hyvin näin kesällä, kevyt sipaisu peilin edessä pitkin tukkaa. Sänkikään ei tunkenut vielä liiaksi leuan läpi.
Niemisen silmät osuivat lattiaan kirjahyllyn edessä. Vaimon etelänmatkalta ostama enkeli makasi haljenneena permannolla. Nieminen ei muistanut moneen päivään käyneensä lähelläkään hyllyä. Kurtistettuaan kevyesti otsaansa hän tarttui puhelimeen.
Puukotettu mies sairaalassa kyselee taksikuskin poikaa Ahlmanin kulmilta. Sen täytyy olla Ahonen, Nieminen mietti hetkeä myöhemmin odotellessaan mittariautoa kotitalonsa alaovella.