Irmari Rantamala: Harhama, toinen osa

Klassikkosarjan uudelleenjulkaisu jatkuu! Irmari Rantamalan eli paremmin Maiju Lassilana tunnetun työväenkirjailijan pitkään harvinaisen Harhaman toinen osa on nyt saatavilla. 

Symbolistinen Harhama on pitkään ollut eräänlainen suomalaisen kirjallisuuden kadonnut ja vaikeana pidetty klassikko, ja viimeksi se on julkaistu kaksiosaisena laitoksena vuonna 1975. Helmivyö tuo ajankohtaisena pysyneen teoksen nyt uudestaan lukijoiden saataville kolmiosaisena laitoksena, johon tekstit on ladottu uudestaan.

Sarjan toisessa osassa Rantamalan sankari Harhama seikkailee vallankumouksellisten parissa ja yrittää luoda täydellistä uuden ajan naista. Välillä vieraillaan Perkeleen ja muiden enkeleiden luona.

ISBN 9789527211663. Pehmeäkantinen, 284 s. Kansi: Timo Ronkainen. BoD:n verkkokaupassa 20 €, Booky.fin verkkokaupassa 22,10 €, Adlibriksen verkkokaupassa 22,70 €.

Tekstinäyte luvusta "Kaksi aatelia": 

Kasakka ilmestyi historian kirkkaalle taivaanlaelle. Se ilmestyi sinne, kuin päivänkangastus ja hohtava salama hehkui kasakan piikinpäässä punaisena kukkana…

Suomessa vavahti silloin väki. Mies seisoi sanattomana ja vaimo repi tukkaansa epätoivoisena. Tytär katsoi isäänsä ja poika äitiinsä ja lattialla leikkivä lapsi keskeytti leikkinsä hämmästyneenä…

— "Kasakka!" — lausuivat kaikki hämmästyneinä…

— "Kasakka!" — sopersi lapsi lattialla.

Historian kello kävi käyntiänsä. Kansat liikahtelivat sen rattaina. Ne liikahtelivat hitaasti, nytkähdellen hampaittensa toisiinsa tarttuessa. Ne mittailivat ihmiskunnan kehitystä, kuin kello vuorokautta. Ne jakoivat sitä aikakausiin ja itse loivat jaettavansa…

Ja suuren kellon jousta veti vireeseen näkymätön käsi… Ja koko kello kieppui auringon ympäri avaruuden ihmeellisen kellon huimaavana heilurina…

Kello kävi, Kasakkakangastus kohosi ylemmä. Suomessa seisoi yhä mies sanattomana ja vaimo siunasi itseänsä ja kokoili talonsa avaimia. Lapsi leikki lattialla, mielessä peikonpelko, suussa itku ja sopersi:

— "Äiti!… Kasakka tulee…"

Se oli niinä aikoina, jolloin riidan syyt lymyytyivät Suomen soihin.

Mutta kasakka kohosi ylemmä, lähestyi lähemmä. Se ratsasteli jo Suomen maita, piikinpää tulipunaisena. Se ilmoitti, että mahtavan Venäjän Tsaari tahtoo tehdä muutoksia Suomen oikeuksien perintökirjoihin, muuttaa Suomen kansan oman konnun papereita…

Silloin tyrmistyi mies, ja vaimo hätäytyi ja lausui:

— "Joko on meidät Herra hylännyt?"

Salama oli iskenyt heihin kasakan terävästä piikinpäästä. Kaikki seisoivat sanattomina. Kasakka jatkoi rauhallisena:

— "Tsaari käski niin sanoa…"

Kaikki seisovat vieläkin salaman lyöminä. Ei kukaan tietänyt, mitä vastata. Silloin astui joukosta esille hinterä mies, Risto Vaarna, ja lausui kasakalle arvokkaasti:

— "Sano Tsaarille, että meidän ikivanhat perintökirjamme ovat Tsaarin itsensä vahvistamat ja hän ei voi niitä muuttaa ilman meidän suostumustamme. Hän ei voi muuttaa niissä piirtoakaan. Meidän perintökirjastamme voi Tsaari ainoastaan keskustella ja sopia kanssamme, mutta ei meitä käskeä. Hän on oman sanansa sitoma."

Miehet hämmästyivät hinterän Riston rohkeutta ja ihailivat hänen miehekästä puhettansa. Kasakkakin katseli häntä hölmistyneenä hevosensa selästä. Hän ei ollut moista ennen kuullut, sillä hänen maassansa oli kuuliaisuus korkein hyve. Oudostuneena murahti hän:

— "Tämä on Tsaarin käsky."

Vaarnan Risto lausui silloin taas joukon puolesta kasakalle:

— "Maailmassa on kaksi suurta sanaa, joita ei voida rikkoa, jollei tahdota ottaa peruskiviä pois rakennuksen nurkan alta. Toinen niistä sanoista on Tsaarin sana, toinen kansan sana. Suomen kansa on antanut Tsaarille sanansa. Se on sen sanan sanonut kirkoissansa, Jumalansa alttarin edessä, ja se pitää sanansa pyhänä. Saman Jumalan edessä ovat Venäjän Tsaarit kansansa puolesta vahvistaneet meidän perintökirjamme, ja siitä sanasta me kiini pidämme, sillä se on lähinnä Jumalan sanaa. Sano Tsaarille, että Suomen kansa ei poikkea velvollisuutensa tieltä."

— "Hyvä on!" — vastasi kasakka ja ratsasti pois. Hän ei ollut ennen kuullut moista puhetta ja ihmetteli hinterän Risto Vaarnan miehuutta. Harhama oli lukenut suuren lehden historiasta ja käpertyi Vaarnan Riston ympärille ja katseli jo kaikkea hänessä niin likeltä, ettei silmä yhtä toisesta erottanut, vaan näki kaiken kokonaisena, huikaistun silmän valossa.

Mutta Vaarnan Risto kohosi heti ensimäisiksi kansan vanhinten joukossa. Kaikki katsoivat häneen ihastuneina, ylpeillen hänestä, nähden hänessä kansan turvan, sen tulevan suuren johtajan…

Niinä aikoina johti Suomen kansaa heimovanhus, vanha, viisas ja varova Tarvas. Hän oli itsetietoiseksi heränneen Suomen kansan ensimäinen johtaja. Suuri Vipunen oli hänelle kansan valmistanut, herättänyt sen ja lausunut sen elinsanat. Hän oli kohonnut kansankuninkaaksi kenenkään korottamatta. Hänen päässänsä säteili se kruunu, jota ei mikään mahti voi anastaa, ei ottaa: Hänen päässänsä säteili se kruunu, jonka hohde lähtee sen kantajasta itsestänsä, se kruunu, joka kasvaa kantajan omasta päästä…

Hän oli ikänsä taistellut suden sitkeydellä vanhojen Ruotsin viikinkien jälkeläisten valtaa vastaan, kukistellen niiden vierailun maihin perustetun vallan viimeistä jäännöstä. Viime mainituita johti Suomen ja koko maailman viimeinen oikea, suuri viikinki, Rooland Viik, eli Viikin Rooland. Hän edusti viimeistä viikinkivalloituksen valtaa, seisoi suuren perinnön hoitajana koko maailman edessä, nähden jo himmeästi, että hänen osallensa on tuleva harvoille suotu kunnia: saada seistä suuren vallan viimeisenä kuninkaana, jättää perintö puhtaana uudelle elämälle, kantaa se historian armottoman tuomarin eteen, kuolleena kirjoihin merkittäväksi.

Rooland Viik oli vanhan Tarvaan voimallisin vastustaja. Se kantoi, samoin kuin hänkin, päässänsä sitä kruunua, joka kasvaa miehen omasta päästä: sitä kruunua, jonka muodostavat miehelle hänessä omassa itsessänsä mies ja ihminen yhdessä. Sen kruunun muodostaa neljän sanan sisältö: Hän on kansansa paras.

Mutta vanhan Tarvaan vierellä seisoi hänellä apuna vanha Aatu Karhu eli Ruonan Karhu. Hän oli Suomen Mooses, joka seisoi uskonkalliolla, kädessä Jumalan käskyt ja puhui kansalle, armotta, kuin Mooses palattuansa Sinain vuorelta, kultaisen vasikan uhritulille.

Vanha Tarvas oli kasvattanut Suomen suvun miehistä taitavia purje- ja perämiehiä, sitä päivää varten, jolloin hän onnistuisi kukistamaan Viikin Roolandin ja karkottamaan hänen miehensä viikinkivaltalaivan purjeista ja peräsimestä. Kaikki oli hänellä valmiina sen päivän varalta. Sitten oli tämä suvun suuri johtaja alkanut etsiä itsellensä seuraajaa. Hän oli sitä varten tutkinut omat poikansa ja koko kansan pojat. Sitä tehdessä pisti hänen tietäjäsilmäänsä hinterä Vaarnan Risto ja hän hylkäsi omat poikansa ja valitsi itsellensä "kuninkaanpojaksi" Riston, jota hän alkoi kasvattaa seuraajaksensa. Hän itse ravitsi häntä henkensä parhaalla, kuin naarassusi Romulusta. Kun hän nyt näki valittunsa ensi kertaa astuvan kasakan eteen puhumaan kansan nimessä ja kuuli hänen miehekkäät sanansa, lankesi hän polvillensa ja kiitti Jumalaa sanoilla:

— "Kiitetty ole sinä taivaan ja maan Jumala, joka olet valinnut minulle oikean vanhimmanpojan oman esikoiseni sijalle, johtamaan Suomen kansaa. Nyt ei minulta puutu muuta, kuin Simeonin rauha. Suo sekin minulle, Jumala!"

Tapauksista tuulahti Harhamaan ihmishenki, sinä suurena, jota hän janosi. Se houkutteli häntä luoksensa, kuin merivalo pimeässä purjehtijaa.

— "Täällähän on miehiä", — mietti hän, lukiessansa historian, musteesta vielä kosteaa, lehteä ja takertui lukemansa lehden kosteaan musteeseen, kuin kärpänen kärpäspaperille.

X-Rated: näköispainos numeroista 1-10

X-Rated on legendaarinen jyväskyläläinen elokuvalehti, joka asettui määrätietoisesti epäkorrektin materiaalin pää-äänenkannattajaksi. Se käsitteli muun muassa vuokraamoiden hyllyiltä videolain pois siivoamia vuokravideoita, Hongkong-leffoja ja gialloja aikana, jolloin ne vasta tekivät tuloaan Suomeen, sekä 1970-luvun eurooppalaista tuotantoa, jonka näkeminen ei tuohon aikaan ollut itsestäänselvää.

Lehden kulta-aikaa oli 1990-luku, mutta lehteä ei silti ole kuopattu. Tämä näköispainos kerää yksiin kansiin kymmenen ensimmäistä numeroa vuosilta 1992-1997. Monet lehdet ovat olleet pitkään loppuunmyytyjä. Käsissäsi on siis tuhti tietopaketti marginaalielokuvan ystäville ja 1990-luvun eläneille täyskattaus nostalgiannälkään.

Kirjan koonnut ja toimittanut Tomi Peuhkurinen on tamperelainen elokuva-alan työntekijä. 

Pehmeäkantinen, 556 sivua. ISBN 9789527211656. Saatavilla mm. BoD:n verkkokaupassa (29,90 €), Booky.fin verkkokaupassa ja Adlibriksen verkkokaupassa. 

Juri Nummelin: Viidestilaukeavat

Viidestilaukeavat esittelee amerikkalaisia lännenkirjailijoita, joilta on suomeksi julkaistu novelleja eri lukemistolehdissä, kuten Seikkailujen Maailmassa. Kirjassa esitellään yli sata kirjailijaa, ja joukossa on useita pienen klassikon asemaan nousseita kuten Cliff Farrell ja Noel Loomis.

Viidestilaukeavat on kätevä tietoteos lännenkirjallisuuden historiasta kiinnostuneille, mutta myös nostalginen nojatuolimatka aikaan, joka ei enää palaa. Teos kertoo samalla, että kioskilänkkäritkin ovat olleet monimuotoisempia kuin yleensä on ajateltu.

Teos on täydennetty ja korjattu laitos alun perin vuonna 2004 pienenä painoksena ilmestyneestä kirjasta sekä jatkoa Nummelinin samana vuonna ilmestyneelle teokselle Kuudestilaukeavat, joka esittelee laajemmin amerikkalaisia lännenkirjailijoita.
Viidestilaukeavat on kelpo lisä Nummelinin vanhaa populaarikulttuuria esitteleviin ja analysoiviin teoksiin. 

Juri Nummelin (s. 1972) on turkulainen populaarikirjallisuuden historioitsija, joka suhtautuu länkkäreihin vakavasti.

Pehmeäkantinen, 164 s. ISBN 9789527211649. Kansi Timo Ronkainen. BoD:n verkkokaupassa 14,90 €, Booky.fin verkkokaupassa 18,50 €, Adlibriksen verkkokaupassa 17,90 €, Suomalaisen kirjakaupan verkkokaupassa 17,95 €. 

Tekstinäyte: 

Vingie E. Roe

Vingie Eve Roe (1879–1958) aloitti uransa jo 1900-luvun ensimmäisinä vuosina kirjoittamalla mm. Munsey’s- ja All-Story -lehtiin. Kansasissa syntynyt ja Oklahomassa kasvanut Roe kirjoitti niin romanttisia novelleja kuin lännenjuttujakin. Roen ura jatkui vielä ainakin 1930-luvun lopulla, jolloin hän kirjoitti mm. Liberty Magazineen. Roe kirjoitti myös useita romaaneja, joista osa sijoittui Villiin länteen, kuten Black Belle Rides the Uplands (1939). Roe oli harvoja naiskirjoittajia, jotka erikoistuivat lännentarinoihin. Roe itse sanoi, että hän kirjoitti puhdashenkisiä tarinoita, mutta myöhemmin on sanottu, että hänen teoksissaan on feminististä otetta. 

Roen tarinoista tehtiin mykkäkaudella yhdeksän elokuvaa, joista kiinnostavimmalta vaikuttaa nyttemmin kadonneeksi uskottu The Crimson Challenge (1922). Siinä on arveltu olevan elokuvahistorian ensimmäinen naispuolinen pyssysankari. Sen Roe itse käsikirjoitti yhdessä toisen naiskirjoittajan, Beulah Marie Dixin kanssa. 

Roelta on käännetty yksi nykyaikaan sijoittuva lännennovelli. ”Myrskytuulessa” sukutila on selvitystilassa, mutta päähenkilö, nuori Judelle Stanton ei suostu luopumaan otsikon hevosestaan. Lopussa kuvaan astuu muutama gangsterikin. Kolmen sivun tarina on hiukan sekava, ehkä suomennettaessa lyhennetty. 

Lännennovelli: 

Myrskytuuli, Jännityslukemisto – Seikkailukertomuksia 41/1960.

Irmari Rantamala: Harhama I

Irmari Rantamalan esikoisteos Harhama (1909) on antiromaani ja lajityyppihybridi, joka sisällyttää itseensä useita itsenäisiä teoksia. Samalla se kommentoi ja parodioi niin itseään ja vastaanottoaan kuin klassikoita ja aikalaiskirjallisuuttakin. Harhama on aikamoinen kimaira teokseksi, ja siihen tekijä otti vaikutteita Raamattua, Dantea, Miltonia, Byronia, Goetheä, Linnankoskea, Kalevalaa, Kiveä, Kilpeä ja Linnankoskea. Romaani oli monilla tavoin edellä aikaansa, vaikka samalla sen voi laskea kuuluvan vähälukuisen suomalaisen symbolismin edustajaksi.

Harhama on pitkään ollut eräänlainen suomalaisen kirjallisuuden kadonnut ja vaikeana pidetty klassikko, ja viimeksi se on julkaistu kaksiosaisena laitoksena vuonna 1975. Helmivyö tuo ajankohtaisena pysyneen teoksen nyt uudestaan lukijoiden saataville kolmiosaisena laitoksena, johon tekstit on ladottu uudestaan. Teoksen ensimmäisessä osassa on Juri Nummelinin esipuhe.

Irmari Rantamala (1868-1918) tunnetaan paremmin nimellä Maiju Lassila, mutta hänen oikea nimensä oli Algot Untola, alun perin Tietäväinen. Kameleonttimainen hahmo aloitti kokeellisena symbolistina, mutta hänen tunnetuimmat teoksensa edustavat hirtehistä maalais- ja köyhälistökuvausta. Työmies-lehden päätoimittajana työskennellyt Rantamala-Lassila ammuttiin sisällissodan jälkeen epäselvissä olosuhteissa.

Harhaman toinen osa ilmestyy marraskuun alussa 2020, kolmas osa näillä näkymin marraskuun lopussa tai joulukuun alussa. 

Pehmeäkantinen, 396 sivua. ISBN 9789527211632. Kansi Timo Ronkainen. BoD:n verkkokaupassa 20 €, Booky.fin verkkokaupassa 22,10 €, Adlibriksen verkkokaupassa 18,90 €. 

Tekstinäyte luvusta "Kierivä kulmakivi": 

Syvällä juoksevat elämän pohjavirrat. Salassa kulkevat niiden virtojen uomat. Ei ole avaruudessa keskipistettä, ei ijankaikkisuudessa menneisyyden ja nykyisyyden rajaa.

Avarassa, upeassa temppelin muotoisessa luolassa, joka oli tulta täynnä, seisoi Perkele alttaripaikalla vihaisen näköisenä, elävä käärme kädessä. Lukemattomien palvelijain loistava joukko polvistui hänen edessänsä, suitsuavassa tulessa. Alttarin taustalla kulkivat varjokuvina ihmisten lankeemukset, langenneiden kärsimykset ja kohtalot. Ihanana avautui Paratiisi. Vaimo oli siellä puhdas, mies jalo, peto lempeä. Ihmiselämä oli ihana unelma… onni helotti helmenä, päivä kulki kuin kaunis laulu, täynnä rauhaa ja sopua, ja luonto oli kuin korea kukka elämän alkulähteen korvalla. Kuolo oli ventovieras, suru tuntematon.

Vaan äkkiä katkesi unelma, laulu loppui ja helmi himmeni. Kukka kuihtui lahteen korvalla. Kuolon viima kulki maita… Elämän pohjavirtojen mudista nousi käärme ja antoi Eevalle omenan… Hän söi… Myrsky kohotti silloin siipensä, aalto mustan harjansa ja peto karkasi vihaisena saaliinsa kimppuun. Perkele, joka oli katsellut kuvan kulkua, hymyili tyytyväisenä ja hänen palvelijansa alkoivat ylistää hänen viisauttansa ja voimaansa laululla, jonka sävel valtavana pauhuna aaltoili tuliroihusta:

    "Sinun viisautesi on suurempi avaruutta.

    Sinun voimallasi ei ole vertaa.

    Sinun paulanasi on kavaluus.

    Se on suurempi äärettömyyttä.

    Sinä murskaat Jehovan työt.

    Sinä olet kaiken olevan hauta,

    kaiken ansa ja paula.

    Ei kukaan sua kiertää voi."

Ei kukaan, ei kukaan, ei kukaan! – kertasi salaperäinen kaiku tuliluolan etäisistä holveista.

Perkele kuunteli ylistyslaulua vakavana ja puhui palvelijoillensa mietteissänsä:

– "Mutta yhtä minä en voi, eikä Jehovakaan: me emme voi hävittää toisiamme ja toistemme henkeä. Siksi käy sota siitä, kumman henki saa maailman vallotetuksi. Se on ikuinen taistelu…"

– "Jossa sinä voitat… Noin! Nyt söi mieskin!" – keskeytti Piru, vanhin palvelijoiden joukosta, osottaen taustalla kulkevaa kuvaa.

Perkele katsahti taaksensa kuvaan. Langennut ihmispari seisoi hämmästyneenä kuin avuttomat lapset hyvän- ja pahantiedon puun juurella. Vihainen myrsky ulvoi, aallot vyöryivät kohisten ja pedot kiljuivat juopuneina veren hajusta. Perkeleen palvelijoiden joukosta nousi silloin riemuhuuto, voimakas, kuin meren kohina rajusäällä.

Mutta äkkiä laski kuvassa myrsky siipensä alas, aallot painoivat harjansa mereen ja pedot vapisivat pelosta, lyyhistyen piiloihinsa. Elämän lähteestä nousi Jumalan henki ja kutsui langenneita.

– "Korvennus!" – huudahti Perkele kiivaasti, polkien jalkaa ja osottaen sähisevällä käärmeellä syntiinlankeemuksen kuvaa. – "Siinä ilmenevät jo Jehovan juonet ja vääristely… Nyt lymyävät ne jo viikunalehtien alle. Katsokaa! Se viettelijä on kätkenyt omenaan, jota ihminen söi, sen uskon, että paha on väärä ja hyvä oikea."

– "Se vanha vääryyden hämähäkki! Mutta omaan verkkoonsa on Hän sortuva. Hän on sinun kädessäsi sokeus!" – huudahtivat palvelijat tulen seasta kauhistuen Jehovan ilkeyttä. Perkele jatkoi puhettansa, kiivaasti edestakaisin kävellen ja katsellen kuvauksen kulkua:

– "Siinä nyt näette! Mies ryömii jo lehtien alta Jehovan eteen… Kas sitä!… Ja piilottautuu vielä eukon hameen suojaani Hah-hah-hah!" – nauroi hän lopuksi, tehden kuvaavan liikkeen.

– "Hah-hah-hah-haa!" – nauroivat palvelijat Perkeleen mukana.

– "Siitä asti" – jatkoi Perkele, – "on miehen linnana ollut hame."

– "Ja vakuuttavat, että muka Jehova olisi heidän linnansa", – ivaili Hiisi.

Merja Leppälahti: Kirjallinen nimipäiväkalenteri

Merja Leppälahden Kirjallinen nimipäiväkalenteri esittelee joka päivälle yhden kaunokirjallisuuden fiktiivisen henkilön. Kokonaisuudesta muodostuu tietopaketti, joka tutustuttaa lukijan 366 kuvitteelliseen henkilöön ja lähes samaan määrään kirjoja ja kirjailijoita. Esiteltävät henkilöt ovat peräisin monenlaisista kirjoista lastenkirjallisuudesta aikuisten kirjoihin, klassikoista ja nobelisteista viihderomaaneihin. Kirjassa esitellään niin tunnettuja ja tuntemattomia kirjailijoita kuin unohdettuja kirjailijoita ja tulevaisuuden lupauksiakin. Mukana on runsaasti kotimaisten kirjoittajien teoksia, mutta myös muualta Euroopasta, Aasiasta, Pohjois- ja Etelä-Amerikasta, Afrikasta ja Australiasta. 

Vaikka Kirjallinen nimipäiväkalenteri on kalenterimuotoinen, se ei ole sidottu tiettyyn vuoteen, vaan se on ajaton.

Merja Leppälahti (s. 1956) on turkulainen perinteen- ja kulttuurintutkija, tietokirjailija ja kriitikko. Hän on koulutukseltaan filosofian lisensiaatti (folkloristiikka, Turun yliopisto). Kriitikkona hänen erikoisalojaan ovat tiede- ja tietokirjallisuus sekä lasten ja nuorten kirjallisuus, erityisesti fantasia. Leppälahti on aiemmin julkaissut muun muassa teokset Perinnejoulu (2019), Kaiken maailman kauhua (2018) ja Vahvaa väkeä: kotimaisia uskomus- ja fantasiaolentoja (2012).

Pehmeäkantinen, 396 sivua. ISBN 9789527211533. Kansi Timo Ronkainen. BoD:n verkkokaupassa 24,90 €, Booky.fin verkkokaupassa 25,50 €, Adlibriksen verkkokaupassa 27,30 €. 

Tekstinäytteitä: 

23. lokakuuta Keplo

Keplo Leutokalma (Skulduggery Pleasant) on keskeinen henkilö Derek Landyn Keplo Leutokalma -sarjassa. 

Erikoisuudestaan tunnettu kirjailija ja keräilijä Gordon Edgley jättää testamentissaan talonsa irtaimistoineen kaksitoistavuotiaalle veljentyttärelleen Stephanielle. Sattuman oikusta Stephanie jää taloon yksinään yöksi ja Stephanien sedän hautajaisissa mukana ollut outo mies pelastaa Stephanien yöllisen murtovarkaan käsistä. Käydyssä taistelussa käytettiin selvästi magiaa ja Stephanielle paljastuu myös, että hänen pelastajansa Keplo Leutokalma on luuranko. Stephanie lähtee Keplon mukaan ja huomaa joutuneensa keskelle monenlaisia outoja asioita. 

Derek Landy (s. 23.10.1974) on irlantilainen kirjailija ja elokuvakäsikirjoittaja. Hän on käsikirjoittanut mm. useita kauhuelokuvia (Dead Bodies, 2003; Boy Eats Girl, 2005), mutta hän on tunnettu nimenomaan luurankoetsivä Keplo Leutokalmasta kertovasta kirjasarjastaan. Sarjan ensimmäisen osa sai useita nuortenkirjallisuuspalkintoja ja sarjaa on käännetty useille kielille. Uusia osia ilmestyy edelleen, mutta suomeksi on toistaiseksi julkaistu vain sarjan viisi ensimmäistä osaa eikä ole varmaa, jatketaanko sarjan kääntämistä.  

”Mitä sinulle oikein on tapahtunut” Stephanie kysyi. ”Oletko ollut tuollainen syntymästä saakka?”

”Ei, kyllä minä synnyin ihan tavallisena. Minulla oli iho, kaikki elimet, koko hoito. Eikä naamanikaan ollut yhtään hullumman näköinen, vaikka sen itse sanonkin.”

”Mitä sitten tapahtui?”

Keplo nojasi keittiön työtasoon ja risti käsivarret rinnalle. ”Innostuin magiasta. Siihen aikaan – sanotaan nyt paremman puutteessa vaikka niin, jouduin huonoon seuraan siihen aikaan kun olin elossa. (s. 47.)

Derek Landy: Keplo Leutokalma. (Skulddeggery Pleasant, 2007.) Suom. Helene Bützow. Tammi, 2007.

24. lokakuuta Yennefer

Yennefer Vengerbergiläinen on tärkeä sivuhenkilö Andrzej Sapkowskin Noituri-sarjassa.

Puolalaisen Andrzej Sapkowskin Noituri-sarjan Yennefer on velho. Hän on myös sarjan päähenkilön, noituri Geraltin rakastettu, vaikka suhde onkin varsin myrskyinen ja molemmilla on myös muita suhteita. Yennefer ja Geralt tapaavat toisensa jo sarjan ensimmäisessä kirjassa, eivätkä kovin ystävällisissä merkeissä.

Andrzej Sapkowski (s. 21.6.1948) on puolalainen kirjailija, joka on tullut tunnetuksi WiedŸmin eli Noituri-kirjasarjasta, jonka pohjalta on tehty suosittu The Witcher -videopeli. Sapkowaki on kirjoittanut myös useita yksittäisiä romaaneja, sekä ns. Hussilaistrilogian, josta toistaiseksi on suomennettu vain ensimmäinen osa, tosin kahtena kirjana. 

Nimi Yennefer tulee walesilaista alkuperää olevasta Jennifer-nimestä, joka merkitsee ’valkeaa ja pehmeää’. 

Yennefer seisoi hänen yllään taikapallonsa väräjävässä valossa, taika-auran ympäröimänä, keskellä džinniä ympäröivien valonsäteiden välähtelyä, hiukset hajallaan, silmät violetinhehkuisina ja selkä suorana – hoikkana, mustana ja kauhistut-   tavana…

Ja kauniina.

Hän kumartui äkisti alemmas ja katsoi Geraltia silmiin, aivan läheltä. Geralt tunsi syreenin ja karviaisen tuoksun. 

”Et sano mitään”, Yennefer sähähti. (s. 316.)

Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus. (Ostatnie ¿yczenie, 1993.) Suom. Tapani Kärkkäinen. WSOY, 2010.

Volter Kilpi: Antinous ja muita romaaneja

 

Volter Kilpi on muutakin kuin vain Alastalon salissa -romaanin tekijä. Hän oli suomalaisen symbolismin keskeisiä kirjailijoita, joka etsi aiheita antiikista, Raamatusta ja keskiajan mystiikasta. 1900-luvun alussa kirjoittamissaan romaaneissa Antinous, Bathseba ja Parsifal hän oli myös ensimmäisiä suomalaisia kirjailjoita, joka tutki kielen mahdollisuuksia. 

Antinous ja muita romaaneja sisältää Kilven varhaistuotannon kolme pienoisromaania , joita ei ole koskaan aiemmin julkaistu samassa niteessä. Teos sisältää Juri Nummelinin lyhyen esipuheen. 

Pehmeäkantinen, 377 s. ISBN  978-952-7211-60-1. Kannen suunnittelu: Timo Ronkainen. BoD:n verkkokaupassa 18,90 € (plus postikulut), Booky.fin verkkokaupassa 17,20 € (plus postikulut), Adlibriksen verkkokaupassa 21,60 € (ei postikuluja). 

Muista myös Helmivyön aiempi Volter Kilpi -kooste! Seireenien laulu sisältää nuoren Kilven kirjoittamat symbolistiset ja eksoottiset novellit. 

Tekstinäyte Antinouksesta: 

I. BITHYNIASSA

Satakielistä heläjöitsevät Bithynian metsät, ruusuista tuoksuvat Bithynian laaksot.

Siellä luikertaa hopeainen Sangarius hämyntummien metsien varjoissa, joissa satavuotiset korkeat puut seisovat iäisenä hämäryytenä ja levittävät virran ylitse elävän lehtikatoksen, jonka tiheästä holvikosta hintelät tulikukkaisat köynökset häilyvinä riippuilevat valjun vedenpinnan ylitse, luikertaa korkeiden jylhien vuorien välillä, joiden rinteet äkkijyrkkinä riippuvat juoksevan veden ylitse ja uhkaavina ja paljaina ylenevät huimaaviin korkeuksiin, kantaen kaukaisella laellaan, ikäänkuin taivaan sylissä, mitättömänä silmään näkyvän kaupungin tornit ja muurit, luikertaa laaksojen halki, jotka levittäyvät riemuitsevana, heleiden palmulehtojen rajottamana ruusustona, jonka yllä taivaan kansi kylpee sinessä ja auringon kullassa. Siellä ovat metsät, metsät, jotka ylenevät ihmisen yllä kuin temppelinä, jonka rajattomassa rauhassa ihminen seisoo riippuvin käsin ja hiljenneenä, puut seisovat siellä iäisenä liikkumattomuutena, puiden välitse häämöttää silmään kostea hämärä vuoren seinä, jonka ratkelmista vesi hiljalleen tiukkuu ja hopeaisina suonina valuu vuoren vihervän sammaleen peittämää rintaa, yllä huojuilevat puiden korkeat latvat, juurilla, metsän epämääräisessä hämärässä näkee siellä täällä runkojen välillä jonkun korkean kalpean kukkasen varrellansa hiljaa häilymässä, ympärillä on rauha, ääretön hiljainen rauha, niin että yksinäinen linnun ääni jää kauaksi kajailemaan ilmaan ennenkuin häipyy seisovain runkojen välitse kaukaisuuteen metsien hämärään syliin. Mutta ovat siellä nekin metsät, joissa puut hämärtävät purppuraholvikkana yllä, joissa ruohostot metsän raskaassa ja tunkeassa hämärässä läikkyävät kukkasten punaisena ja keltaisena vaippana, ja joissa ihminen itsekin lehtikatoksen läikähtelevän läpinäkymättömän vehreyden, kukkasten humalluttavan värikirkunan ja tuoksuina huuruavan ilman keskellä huumautuu kuin pisaraksi sitä raskaanhivelevää tuoksujen ja värien ja vehreysaaltoamisen vellontaa ja hämärtää kuin itsekin sieluineen umpinaisena punaansa kumpuavana kukkasen umpuna metsän raskaassa varjossa. Laaksoja on Bithyniassa, jotka ovat kuin kukkasten hukuttamat, punan laineena häilyävät ne laaksot, ilmakin läikkäilee tuoksujen raskauttamana niiden yllä, ja ympärillä ylenevät metsät runsaana vehreyden merenä, jossa näkee vaan pehmyttä ja tulvehtivaa lehvistöjen upeilua ja kukkataakkojen vaippaavaa nuokkunaa, itse taivaskin tämän kukkasparatiisin yllä samenee silmissä kuin purppuranusvaisena höyrynä uiskentelevaksi katokseksi, joka yhtä päätä ikäänkuin valuu ja valuu sulana punan ja kullan tulvana maailman avauvan kukkassylin yllä. Mutta on siellä niitäkin laaksoja, joissa ihanilla riemuisilla niityillä kukkaset seisovat suur- ja kirkassilmäisinä, joissa ympärillä ylenevät keveät korkeat puut, joiden häilyvillä oksilla linnut hopeaisesti visertelevät; kuin keveänä valkeana kirkkona nousee taivas niiden laaksojen ylitse, linnut uiskentelevat vapaassa ilmassa ja kukkaset näkyvät heleinä silmään, niinkuin heljää soittoa ovat ne laaksot ja ilma välkkyy kirkkaana niiden raikkaan kukkavälkkeen yllä.

Niin on Bithynia, ruusujen ja tummaraskaiden metsien maa, satakielien ja kaipaavain myrttien maa.

Mutta Bithyniassa, ruusujen ja lehvistöjen vehreässä Bithyniassa on kaupunkikin meren heleällä rannalla, kirkas valkea kaupunki, edessään meren laaja rannaton peili. Valkea on se kaupunki, selkeänä ja tarkkamuotoisena nousee se temppeleineen ja ylenevine pylvästöineen heijailevan veden peilin edessä kuin vetten helmasta silmään, kirkkaana ja valkeana seijastaa se silmään sinisen kevyen ilman rajottamana. Niin se kaupunki on ilman ja meren rajottamana kuin ylenevien temppelien ja keveiden ylhäisten pilaristojen sävellyttävä korallinen näky, mutta sen meren edessä heijailevan kaupungin takana häämyilevät vehreiden runsaiden metsien vellovat haahmot, jotka kuin suunnattomina pehmeinä aaltoina tulvivat joka taholta sen kirkaspiirtoisen marmorikaupungin ylle ja ikäänkuin vellovat hukuttamaan koko sen kaupungin ylitseuhkuvaan runsaus-syliinsä. Claudiopolis, heleä ja valkea marmorikaupunki on Bithynian laaksojen sylissä, kirkas on se temppelien ja pilaristojen kaupunki ja ihmiset vaeltavat sen kaduilla puettuina valkeihin keveihin togiin, mutta Claudiopoliin ympärillä läikkyvät Bithynian metsät, ja metsistä huuruu tuoksujen raskauttama ilma sen selkeäpiirtoisen kaupungin ylitse. Niin siellä ihminen, kun katselee pylvästöjen ylenevää rauhaa ja temppelien tyyntä ja syvää lepoa pilaristoillaan, itsekin ikäänkuin herää tyyneyden ja tyyntymyksen haluksi ja sointuisi joka liikunnossaan ja ajatuksessaan tyyneeksi ja tasaiseksi, koko olo asettuneena ikäänkuin marmoriin veistetyn kuvapatsaan tyyneen kylmäksi oloksi, otsa ja rinta päilyvänä lepona, mutta samassa hengittää taas sitä tuoksujen tulvahuttamaa ilmaa ja näkee taivaan, jolle metsien ja niittyjen vehreys-läike antaa ikäänkuin samean, huuruissa kylpevän värivaipan, ja sielu valahtaa siitä rauhottumisen ja sointumisen rajasta muodottomaan ylitsekumpuavaan läikehtimiseen, johon ihminen koko oloineen herkähtää.

Bithyniassa, ruusujen ja hämärtävien metsien maassa on Claudiopolis, kirkas marmorikaupunki, joka ylenee selkeiden pilarien ja temppelien sointuna merenpeilinsä edessä, mutta jonka ympärillä metsien ja lehdikköjen salaperäinen vehreysmeri runsaana ja hukuttavana lainehtii.

Asta Leppä: Simpukka ja yhdeksän muuta soittoa

Apina, joka särkee sydämensä rakastuessaan tiedemieheen, kansallissosialistien prostituoituna toiminut kaunotar, yhteiskunnan syrjälle sysätty vammainen 1500-luvun Englannissa, filmitähden surkimustytär, isänsä pahoinpitelemä poika, joka saa appelsiinilimonadin kuuluisalta näyttelijättäreltä... 

Simpukka ja yhdeksän muuta soittoa on novellikokoelma, jonka päähenkilöt eivät koskaan onnistuneet. He ovat niitä, joita kukaan ei huomannut ja joiden hautojen päälle on jo haudattu uusia vainajia. Simpukka ja yhdeksän muuta soittoa on häviäjien historiankirjoitusta.

Asta Leppä (s. 1965) on raisiolainen toimittaja, tietokirjailija ja kolumnisti, jonka esseekokoelma Sävyttömät sanat – kun vastakkainasettelut saivat vallan (2019) oli Kanava-tietokirjapalkintoehdokas. Simpukka ja yhdeksän muuta soittoa on hänen ensimmäinen kaunokirjallinen teoksensa.

Pehmeäkantinen, 216 s. ISBN 978-952-7211-56-4. Kansi: Nina Huurrevaara Ernst Haeckelin piirustuksen pohjalta. BoD:n verkkokaupassa 22,90 € (plus postikulut), Booky.fin verkkokaupassa 20,40 € (ei postikuluja), Adlibriksen verkkokaupassa 21,30 € (ei postikuluja). 

Tekstinäyte novellista "Iltapäivällä sateen mahdollisuus": 

Kesken saumanteon säpsähdän. Kuulinko jotakin?

Katson ikkunaan ja ympärilleni, sitten käännyn heti takaisin ompelukseni ääreen. Tehtaanjohtaja Sauvage tekee promenadiaan keskuskäytävää pitkin. Ompelukoneemme pörisevät kiivaammin kuin koskaan, ilma on tomusta harmaata – huolittelemme halpaa viskoosia. 

Mainoslauseemme kuuluu:

”Zu-zu – eleganssia edukkaasti”

Harva se päivä pysähtyy monsieur juuri minun koneeni taakse ja laskee paksut, mustasankaiset silmälasinsa otsalta nenälleen. Vetiset silmät laajentuvat renkaiksi, kun hän tarkkailee, ompelenko oikein – hermostun niin, että tikkaan sormeeni. Väläytän anteeksipyytävän hymyn, tempaan nahan neulasta. Kivusta viis, pääasia, etten päästä kangasta tuhriutumaan.

Tässä maassa on saatu kyllikseen verisistä vaatteista.

Monsieur Sauvage vihaa minua niin kuin jokainen täällä. Nytkin hän kumartuu ja pullauttaa pulleiden meduusahuuliensa välistä korvakäytäväni kiemuroihin:

– Toivottavasti pikkurouva vielä muistaa, että pikkurouva pääsi tänne vain miehensä tähden.

Hyiset väreet kiskovat nailoneitani niskanikamiin asti. Aivan kuin pohkeita halkoisivat taas saumat, sellaisia sukkiahan minä vielä muutama vuosi sitten käytin. Tosiaan, jo vuosia, vaikka tuntuu kuin kyse olisi eilisestä. On kuin eilinen vetkuttelisi yhä porstuassa kuin vaivaksi oleva vieras ja jos kääntyisin, kaikki jatkuisi kuten ennenkin. Saumat juoksisivat sukissa, eivät tuntikausia tässä sormen alla.

Muut naiset vilkuilevat sivusilmällä suuntaani ja tukahduttavat hymyään. Minun nöyryyttämiseni kuuluu päivänkulkuun siinä missä kahvitauko ja pätkissä poltettu Gitaneskin. Eiväthän he itse käy minuun käsiksi, vaan ovat suoneet tehtävän monsieur Sauvagelle, joka sen ilomielin myös täyttää. Onhan meidän kaikkien menneisyydessä yhtä ja toista valonarkaa, eikä kukaan halua suoda minulle koston suloisuutta, jos omat synnit sattuisivat eräänä päivänä paljastumaan.