Apina, joka särkee sydämensä rakastuessaan tiedemieheen, kansallissosialistien prostituoituna toiminut kaunotar, yhteiskunnan syrjälle sysätty vammainen 1500-luvun Englannissa, filmitähden surkimustytär, isänsä pahoinpitelemä poika, joka saa appelsiinilimonadin kuuluisalta näyttelijättäreltä...
Simpukka ja yhdeksän muuta soittoa on novellikokoelma, jonka päähenkilöt eivät koskaan onnistuneet. He ovat niitä, joita kukaan ei huomannut ja joiden hautojen päälle on jo haudattu uusia vainajia. Simpukka ja yhdeksän muuta soittoa on häviäjien historiankirjoitusta.
Asta Leppä (s. 1965) on raisiolainen toimittaja, tietokirjailija ja kolumnisti, jonka esseekokoelma Sävyttömät sanat – kun vastakkainasettelut saivat vallan (2019) oli Kanava-tietokirjapalkintoehdokas. Simpukka ja yhdeksän muuta soittoa on hänen ensimmäinen kaunokirjallinen teoksensa.
Pehmeäkantinen, 216 s. ISBN 978-952-7211-56-4. Kansi: Nina Huurrevaara Ernst Haeckelin piirustuksen pohjalta. BoD:n verkkokaupassa 22,90 € (plus postikulut), Booky.fin verkkokaupassa 20,40 € (ei postikuluja), Adlibriksen verkkokaupassa 21,30 € (ei postikuluja).
Tekstinäyte novellista "Iltapäivällä sateen mahdollisuus":
Kesken saumanteon säpsähdän. Kuulinko jotakin?
Katson ikkunaan ja ympärilleni, sitten käännyn heti takaisin ompelukseni ääreen. Tehtaanjohtaja Sauvage tekee promenadiaan keskuskäytävää pitkin. Ompelukoneemme pörisevät kiivaammin kuin koskaan, ilma on tomusta harmaata – huolittelemme halpaa viskoosia.
Mainoslauseemme kuuluu:
”Zu-zu – eleganssia edukkaasti”
Harva se päivä pysähtyy monsieur juuri minun koneeni taakse ja laskee paksut, mustasankaiset silmälasinsa otsalta nenälleen. Vetiset silmät laajentuvat renkaiksi, kun hän tarkkailee, ompelenko oikein – hermostun niin, että tikkaan sormeeni. Väläytän anteeksipyytävän hymyn, tempaan nahan neulasta. Kivusta viis, pääasia, etten päästä kangasta tuhriutumaan.
Tässä maassa on saatu kyllikseen verisistä vaatteista.
Monsieur Sauvage vihaa minua niin kuin jokainen täällä. Nytkin hän kumartuu ja pullauttaa pulleiden meduusahuuliensa välistä korvakäytäväni kiemuroihin:
– Toivottavasti pikkurouva vielä muistaa, että pikkurouva pääsi tänne vain miehensä tähden.
Hyiset väreet kiskovat nailoneitani niskanikamiin asti. Aivan kuin pohkeita halkoisivat taas saumat, sellaisia sukkiahan minä vielä muutama vuosi sitten käytin. Tosiaan, jo vuosia, vaikka tuntuu kuin kyse olisi eilisestä. On kuin eilinen vetkuttelisi yhä porstuassa kuin vaivaksi oleva vieras ja jos kääntyisin, kaikki jatkuisi kuten ennenkin. Saumat juoksisivat sukissa, eivät tuntikausia tässä sormen alla.
Muut naiset vilkuilevat sivusilmällä suuntaani ja tukahduttavat hymyään. Minun nöyryyttämiseni kuuluu päivänkulkuun siinä missä kahvitauko ja pätkissä poltettu Gitaneskin. Eiväthän he itse käy minuun käsiksi, vaan ovat suoneet tehtävän monsieur Sauvagelle, joka sen ilomielin myös täyttää. Onhan meidän kaikkien menneisyydessä yhtä ja toista valonarkaa, eikä kukaan halua suoda minulle koston suloisuutta, jos omat synnit sattuisivat eräänä päivänä paljastumaan.
