Juri Nummelin: Åbo cileäx! Runoutta turkulaisista kulttuurilehdistä 1960-1970-luvuilla

 

Juri Nummelinin essee Åbo cileäx! esittelee tuntematonta ja unohdettua turkulaista runoutta, jota ilmestyi 1960- ja 1970-luvuilla erilaisissa kulttuurilehdissä, omakustanteissa ja antologioissa. Esiteltäviä kirjailijoita ovat muun muassa Osmo Lahdenperä, Riitta Lepoluoto, Ilkka Pitkluoto ja Tapani Suominen. Mukana on myös Turun maagi Reima Saarinen. Esseen sivuilla tulee vastaan tunnettujakin sanankäyttäjiä, kuten Markku Into ja Kosti Sironen. Esseessä etsitään vastausta myös siihen, ilmestyikö Nuoren Voiman Liiton Turun siiven antologia vappuna 1969 niin kuin tarinat kertovat vai ovatko ne vain urbaanilegenda? Åbo cileäx! on kiehtovaa kulttuuri-, kirjallisuus- ja paikallishistoriaa.

Pehmeäkantinen, 54 s. ISBN 9789527469828. Kansi: J. T. Lindroos. BoD:n verkkokaupassa 13,90 e (plus postikulut), saatavana myös mm. Adlibriksen ja Suomalaisen verkkokaupoissa.

Voitto Ruohonen: Pahan kosketus: esseitä rikoskirjallisuudesta

 Rikoskuvausten suosio ei aikojen myötä ole hälvennyt, vaikka tavat ja keinot kertoa niistä ovat jatkuvassa muutoksessa. Kirjojen, elokuvien ja televisiosarjojen tilalle ovat tulleet suoratoistot ja podcastit, fiktiivisen rikoskerronnan rinnalle on noussut true crime, todellisista rikostapauksista kerrotut tarinat. Paha kiinnostaa ja koskettaa, eikä kirjallisuus yhtenä keskeisenä rikoskerronnan välineenä ole menettänyt merkitystään.

Voitto Ruohosen Pahan kosketus on johdatusta rikoskerronnan ja -kirjallisuuden kiehtovaan maailmaan. Kirjan esseiden teemoja ovat rikoskerronnan etiikka ja moraali, rikoskirjallisuuden tutkija- ja poliisihahmot ja heistä erityisesti suomalaiset romaanihenkilöt, kiinnostavat rikollishahmot, kotimainen ja pohjoismainen rikoskirjallisuus, suosituksi noussut Nordic noir sekä todellisten rikosten kuvausten ja fiktion kytkennät. Mukana on myös pohdintoja siitä, miksi rikoskirjallisuus jatkuvasti kiinnostaa lukijoita ja miksi hyvässä rikosromaanissa pitää olla mukana ripaus huumoria.

Teoksen esseiden pääpaino on rikoskirjallisuudessa, mutta sen rinnalla kirjassa tarkastellaan elokuvia sekä Suomessa 2000-luvulla esitettyjä televisiosarjoja.

Dosentti Voitto Ruohonen on toimittaja, tutkija ja tietokirjailija. Hän on tutkinut lukemista, julkisuutta, kulttuurijournalismia ja sanomalehdistöä sekä erityisesti rikoskirjallisuutta ja -kerrontaa. Pahan kosketus on hänen kuudes tähän aihepiiriin liittyvä teoksensa.

Pehmeäkantinen, 272 s. ISBN 9789527469811. Kansi: JT Lindroos. BoD:n verkkokaupassa 25,90 e (plus postikulut), saatavana myös mm. Suomalaisen ja Adlibriksen verkkokaupoissa.

Juri Nummelin: Todella mukavaa: Rasmus Nallen lempeä surrealismi

Tanskalaisten Carla ja Vilhelm Hansenin luoma Rasmus Nalle on todella mukava sarjakuva, jonka vitseissä ja kerronnassa on omanlaistaan absurdismia ja surrealismia. 1950-luvulla alkanut sarja viehättää lukijoita edelleen omaperäisillä ratkaisuillaan ja optimistisella maailmankuvallaan. Mitä kaikkea Rasmus Nallen taustoihin kuuluu?

Juri Nummelin on kirjoittanut Rasmus Nallesta omakohtaistakin otetta sisältävän esseen, jossa hän käy läpi sarjan historiaa ja sen edelläkävijöitä sekä tyypittelee suuren tradition, johon Nalle kuuluu. Essee edustaa Suomessa harvinaista sarjakuva-aiheista tietokirjoittamista ja se sisältää tietoa, jota ei suomeksi muualta löydä.

Pehmeäkantinen, 60 s. ISBN 9789527469507. BoD:n verkkokaupassa 15,90 e (plus toimituskulut), saatavana myös mm. Adlibriksen ja Suomalaisen verkkokaupoissa.

Tekstinäyte: 

Kaikkia mainittuja yhdistää kuitenkin keppostelun lisäksi jonkinlainen lempeä surrealismi, samanlainen joka saa varhaisen ranskalaisen animaattorin Émile Cohlin elokuvissa norsun muuttumaan taloksi. Cohlin tunnetuimmassa elokuvassa Fantasmagoriessa (1908) teatterissa tai elokuvissa istuvan miehen eteen tulee nainen, jolla on niin iso hattu, ettei mies näe enää näyttämölle. Seuraa kohtaus, joka voisi olla Rasmus Nallesta: mies alkaa nyppiä hatusta sulkia pois yksitellen ja on lopulta tyytyväinen, kun näkee, mitä edessä tapahtuu. (Sitten meininki tosin kovenee ja tulee vielä absurdimmaksi: naisen pää muuttuu ilmapalloksi, jonka sisällä on tikku-ukko. Tämä taas ahmaisee sisäänsä naisen hattuun kajonneen mieskatsojan.) Toisessa Cohlin elokuvassa, näyttelijöitä ja trikkejä yhdistävässä pätkässä Clair de lune espagnol (1909) mies yrittää itsemurhaa (mitä ei tietenkään Rasmus Nallessa ikimaailmassa tapahtuisi), mutta aikoessaan hypätä katolta hänen jalkaansa tarttuu ylilentävän ilmapallon ankkuri! Montako kertaa olemme nähneet saman tapahtuvan Rasmus Nallessa?

Émile Cohlia edeltää Lewis Carrollin Liisa ihmemaassa, josta puhuu tunnetussa Disney-esseessään neuvostoliittolainen elokuvaohjaaja Sergei Eisenstein. “Kirjan sivuilla elää samoja jäniksiä, joilla on liivintaskut, samoja rottia ja hiiriä, kilpikonnia ja mursuja”, kirjoittaa ohjaajamestari, kuin kuvailisi Rasmus Nallea. Carrollin teoksen tunnetussa kohtauksessa Liisa maistaa taikajuomaa ja alkaa kasvaa pituutta venyen samalla ohueksi kuin “kaukoputki”. Rasmus Nalle itse ei missään tarinassa veny samalla tavalla ohueksi, mutta vastaavia olentoja kohdataan sarjan sivuilla tuon tuosta, esimerkiksi kirahvilääkäri, joka tavataan Saurusten saarella albumissa Kummat kaverit. Se onkin Carroll-henkisin kaikista Nalle-albumeista. Nallessa on muutenkin tiettyä plasmaattisuutta: se ei ehkä ole Disneyn varhaisten piirrettyjen hahmojen mukautuvuutta tai muunneltavuutta, vaan enemmänkin ideoiden plasmaattisuutta. Kuka tahansa voi olla mitä vain, mitä tahansa voi tapahtua. Valaalle voi maksaa kyydistä vadelmakarkeilla, käyrätorvea voi käyttää lihapullataikinan muotoiluun, Mount Everestiltä voi laskea lumesta tehdyssä ammeessa. Ehkä hienoin esimerkki Nallen plasmaattisuudesta on Veturi-Ville-albumin kuvaus veturista, jonka ympärille on taivutettu lyhyt radanpätkä. Pätkän päät on köytetty yhteen. Veturi kulkee eteenpäin pyörittämällä rataa allaan! 

Rami Nummi - Max Ryynänen: Epäkirjailija Armas J. Pulla

Epäkirjailija Armas J. Pulla on esseistinen rakkaudentunnustus kirjailija, mainosmies, kulinaristi ja käsikirjoittaja Armas J. Pullan elämäntyölle. Käsikirjoitusten ja lehtiartikkelien lisäksi Pulla julkaisi lähes sata teosta, ja hän oli sotien jälkeisen Suomen keskeisiä sivistyspersoonallisuuksia, joka oli tuttu näky myös televisiossa. 

Rami Nummen ja Max Ryynäsen kirja kartoittaa Pullan perintöä pikareskimaisesta historiankirjoittamisesta kulttuuriperinnön puolustamiseen ja anekdoottien keräilyyn. Pulla itse kutsui itseään epäkirjailijaksi, ja hänen kevyt, leikkisä kirjoitustyylinsä on toiminut mallina Epäkirjailija Armas J. Pullalle. Nummi ja Ryynänen käyvät läpi Pullan valtaisaa perintöä hankauksia ja eksymisen kokemuksia kaihtamatta.

Rami Nummi on porilainen kirjoittaja, joka on erikoistunut kotimaiseen elokuvaan. Hänen kiinnostuksenkohteisiinsa lukeutuvat myös esseistiikka ja viihdekirjallisuus.

Max Ryynänen on itähelsinkiläinen epäkirjailija. Hänen viimeisin teoksensa Mechelinin tähtiä (2022) polemisoi ruokaa, ravintoloita, kokkaamista ja kulinarismia - kärkeviä näkemyksiä kaihtamatta. Ryynäsen tavoitteena on tulla Umberto Ecoksi (tai Susan Sontagiksi). Soveltavana esteetikkona Ryynänen on kirjoittanut elokuvasta, politiikasta, urheilusta ja kulttuuriperinnöstä, sekä mannermaisesta ja intialaisesta filosofiasta. Lisää kotisivuilla: maxryynanen.net.

Pehmeäkantinen, 128 s. ISBN 9789527469316. Kansi: Timo Ronkainen. BoD:n verkkokaupassa 16,90 e (plus postikulut), saatavana myös mm. Adlibriksen ja Suomalaisen verkkokaupoissa. 

Sisällysluettelo: 

1. Epäkirjailija

2. Armas J. Pullan elämänvaiheista

3. Matalaa kulttuuriteoriaa

4. Karjalainen kulinaristi

5. Muotipulla

6. Kaupunkitutkija Armas J. Pulla

7. Veijari

8. Katsaus Pullan elokuviin

9. Yhteistyömietteitä (Lopuksi)

Armas J. Pullan bibliografia

Tekstinäyte ensimmäisestä luvusta: 

Olemme näin kiertoteitse alustaneet sitä, kuka ja mikä on Armas J. Pulla. Ei ole ainoastaan niin, että Pullaa voi hyvällä syyllä kutsua Suomen Umberto Ecoksi – joskin ilman akateemista ulottuvuutta, mutta eihän hänen lapsuutensa Viipuri tai sodanjälkeinen Helsinkikään ollut maailman vanhin yliopistokaupunki Bologna, jossa Eco teki mittavimman uransa (kasvettuaan Torinon lähellä) – vaan on niinkin, että Pulla oli elokuvakäsikirjoittaja, romaanikirjailija, tietokirjailija, kuunnelma- ja näytelmäkäsikirjoittaja, kolumnisti, pakinoitsija, piirtäjä ja mainosmies, joka perusti ranskalaisen gastronomisen yhdistyksen Chaîne des Rôtisseursin Suomen jaoston eli Paistinkääntäjien veljeskunnan. Nykyään ei moni enää Pulla tunne, mutta hän teki yhden Suomen kaikkien aikojen merkittävimmistä sivistysurista.

Kaikkihan me teemme kaikenlaista, mutta on harvinaista, että tekijä jättää jälkeensä kokemuksen, jota yllä kuvataan Armas J. Pullaankin sopivasti. Se on kokemus mielipuolisen mittavasta, Econ käsittein (positiivisesti) skitsofreenisesta, elämäntyöstä, jonka yllä ei leiju ”elämäntyön” tunkkainen ja yksioikoinen leima. Pullasta ei voisi kirjoittaa otsa rypyssä, että sinä ja sinä vuonna hän löysi äänensä. Hänen barokkisen runsas ja aihepiireiltään loputtomasti ja triviaalisti haarautuva tuotantonsa mahdollistaa ruutuhyppelyn, josta ei välttämättä seuraa mitään ehjää tai syvällistä, mutta joka kuitenkin tuntuu siihen perehtyvän mielestä uskomattoman arvostettavalta ja inspiroivalta.

Max Ryynänen: Mechelinin tähtiä

Max Ryynäsen Mechelinin tähtiä polemisoi ruokaa, ravintoloita, kokkaamista ja kulinarismia - kärkeviä näkemyksiä kaihtamatta. Se on vastaisku lipevälle ja ruusuiselle ruokakirjoittamiselle, kurkistus karmeisiin ruokaloihin, ruoan banaaliin kansallistamiseen, ravintoloihin etnisyyden näyttämöinä ja robottien rooliin ruokatuotannossa. Se on yritys elvyttää varhaisen gastronomisen kirjallisuuden kuumeista lennokkuutta uusin maustein.

Max Ryynänen on rantaruotsalainen kosmopoliitti, jonka sydän sykkii ruualle. Hänen esikoisromaaninsa Näkymätön lapsi (Kovasana 2021) käsitteli ulkopuolisuutta ja urbaania maalaisuutta jäävuorikerronnan keinoin. Esseekirjat Roskamaali - jääkiekon estetiikkaa ja kulttuurifilosofiaa (Savukeidas 2013) ja Elokuva - rakastettuni! (Savukeidas 2014) olivat filosofis-kaunokirjallisia sukelluksia urheilu- ja elokuvaviihteen kokemuskulttuureihin.

Pehmeäkantinen, 120 s. ISBN 9789527469101. Kannen kuva: Max Ryynänen, kansisuunnittelu: J. T. Lindroos. BoD:n verkkokaupassa 15,90 € (plus postikulut), saatavana myös mm. Suomalaisen ja Adlibriksen verkkokaupoissa.

Tekstinäyte johdannosta: 

Kun pappi isoäitini hautajaisissa muisteli seurakunnan pitkäaikaista, hypomaanisen myönteisen asenteensa takia suosittua työntekijää, me sukulaiset ymmärsimme pian, että hän sekoitti isoäitini Birgit Wigellin johonkin toiseen kauan sitten eläköityneeseen naiseen. Puhe lipsahti illanviettoon, jossa Birgitin väitettiin kokanneen koko seurakunnalle häikäisevän illallisen. Kyse oli vieläpä “eksoottisesta” thaimaalaisesta ruoasta.

Pidättelimme naurua. Kukaan, joka oli kerrankin nähnyt Birgitin kääntelemässä mustaksi palaneita makkaroita ja perunoita valurautapannussa, ei tietenkään voinut uskoa tarinaa. Birgit Wigell oli maailman rakastettavin ihminen, mutta painajaismainen kokki.

Hänen lempiruokiaan olivat valmislaatikot, joita hän käsitteli samalla suoraviivaisella hiillostustekniikalla kuin makkaroita ja perunoita. Mikäli joku erehtyi tarjoamaan mummulle kiinalaista, italialaista tai ylipäätään mitään pohjoismaalaisista eineksistä poikkeavaa ruokaa, hän sai todistaa sen ainoan hetken, jolloin Birgit ei ollut hypomaanisen hyvällä tuulella. Hapan ilme, tutkiva katse ja suunpielten kääntyminen alaspäin paljastivat että, ateria, tai kenties koko ilta, oli pilalla.

Olimme kaksikielisen, varsin työväenluokkaisen sukuni sydänmailla Töölössä, jossa jo Birgitin äiti oli laittanut ruokaa siskoksille ja heidän luonaan asuneelle, Kongo-joella rahtilaivoja kipparoineelle enolle, joka ei valitettavasti jättänyt jälkeensä afrikkalaisia reseptejä. Isoäitini lapsuuden Töölö oli lehmihakojen halkoma, mutta jo 1940-luvulla se oli kaupungistunut. Sinne isäni evakkosuku sitten muutti viipurinruotsalaisine keittiöineen – jotka olivat tietysti toista luokkaa.

Töölöön, tarkemmin sanottuna Mechelininkadun ja Caloniuksenkadun haaraan, syntyi näin ollen minun maailmani lämmin keskipiste. Muutin vanhempieni mukana Rinkebyhyn, Upplands Väsbyhyn, Haaparantaan, Ruotsinpyhtäälle ja Sipooseen – ja aikuisena jatkoin kiertolaiselämää. Mutta näiden kahden kadun risteyksessä on aina asunut joku, jolla on ollut pata liedellä.

Tämä ei ole Pariisi tai Bengaluru, mutta voisi olla muitakin kuin subjektiivisia syitä aloittaa ruokakirjan kirjoittaminen juuri tästä kadunkulmasta. Kun nyt peruskebabit ja -falafelit ovat Helsingissäkin saaneet näkyvästi parempilaatuisia haastajia, on suurta yleisöä muistutettava siitä, että juuri tästä kadunkulmasta on jo vuosikymmeniä saanut erinomaista falafelia, paikan päällä paistetun pitaleivän kera. Sitä ei vieläkään myy parrakas hipsteri pipo päässä, mutta eipähän Helsinki vieläkään ole ruokakaupunki, jossa ihmiset juoksisivat ruuan perässä ravintolakonseptien sijaan. Perheeni oli tietysti tukholmalaisen lähiö-1970-lukunsa takia globaalin keittiökulttuurin osaaja, mutta Suomeen palattuamme söimme falafelimme jo 1980-luvun alussa Kebab Café Falafelista, jossa ne olivat vieläpä erittäin särmikkäitä. Sittemmin kivenheiton päässä hääräsi pizzanpyörityksen maailmanmestari, joka säilytti seinällä kuvaa Las Vegasissa järjestetyistä maailmanmestaruuskilpailuista. Valokuvassa käsi oli ojennettu kattoa kohti. Siinä pyöri keskipakoisvoiman venyttämä taikina, jonka halkaisija oli metriluokkaa. Ja Mechelininkatu 22:n alakerrasta sai 2010-luvun vaihteessa pohjoisitalialaista pizzaa – entisen Neronen omistajan eläkeharrastuksena. Paikka ehti lopettaa juuri kuin siitä oli tulossa Lonely Planet -tasolla kuuluisa. Se oli kevyttä ja maukasta, Turun kauppahallin napolilaisen pizzan, Tammisaaren YLP:n ja Trattoria Romanan jälkeen parasta italialaista mitä olen Suomessa saanut käsiini. Nykyään haemme äitini kanssa näiden katujen risteyksestä Mashiron virkistävää japanilaista kotiruokaa, mikäli emme jaksa kokata.

Juri Nummelin: Kahden tulen välissä

 

Margaret Mitchellin Tuulen viemää on jättimäisen menestynyt romaani, joka on samalla itsekin jättimäinen. Kirjan ja siitä tehdyn elokuvan vaikutus aikalaisiin oli mittaamaton. Vakavasti otettava kirjallisuudentutkija ei voi kirjoittaa opusta sitä lukematta.

Vai voiko? Juri Nummelin ottaa esseessään mittaa Mitchellin järkäleestä sitä lukematta ja pureutuu romaanin ja elokuvan konteksteihin. Käsitellyksi tulevat myös esseistin omat lukutottumukset, jotka asettuvat ristivalaistuksen kohteeksi, ennen kaikkea kysymys siitä, miksi muutoin laajasti lukeva mies ei harrasta naisten kirjoittamaa kirjallisuutta. 

Kahden tulen välissä jatkaa Helmivyön kirjallisuusesseiden sarjaa. Sarjan ensimmäinen teos oli Ville Hännisen Täyteen mittaan, jossa kirjoittaja käsittele Raoul Palmgrenia ja tämän laajaa Maksim Gorki -monografiaa.

Juri Nummelin (s. 1972) on turkulainen kirjailija, jota kiinnostavat unohdetut ja marginaaliset ilmiöt. 

Pehmeäkantinen, 32 s. ISBN 9789527469125. Kansi: J. T. Lindroos. BoD:n verkkokaupassa 9,90 € (plus postikulut), saatavana myös Suomalaisen ja Adlibriksen verkkokaupoissa.