Jooseppi Toropainen on nuori mies, joka kaipaa rakkautta. Ikäväkseen hän joutuu etsimään sitä ulkomailta. Laivalla kohti Amerikkaa hän kohtaa mitä eriskummallisimpia ihmisiä, ja perillä New Yorkissa hän joutuu taltuttamaan Al Caponen johtamat gangsteriporukat.Toropainen tyrmätään on notkeasti ja elävästi kirjoitettu viihdekirjallisuuden parodia. Se on tekijänsä, tunnetun kuvataiteilijan ja elokuvantekijän Eino Ruutsalon ainoa romaani. Kirja ilmestyi alun perin vuonna 1945 eikä sitä ole koskaan julkaistu uudestaan.
Mukana kirjassa on myös Ruutsalon vuonna 1944 julkaisema novelli "Päävoitto", joka ilmestyi alun perin Nuori nauru -nimisessä antologiassa. Kirjan avaa tutkija Juri Nummelinin esipuhe, joka esittelee teoksen taustoja ja tyyliä.
Eino Ruutsalo (1921-2001) tunnetaan parhaiten kuvataiteilijana ja elokuvantekijänä, mutta hän teki myös konkreettista kuvarunoutta. Toropainen tyrmätään -romaanin lisäksi hän on kirjoittanut myös muistelmansa sota-ajoilta, Tiiksjärven ilmataistelijat. Ruutsalon visuaalisesta runoudesta on ilmestynyt laaja teos Kineettisiä runoja, kuvia ja maalauksia.
Pehmeäkantinen, 184 s. ISBN 9789527211526. Kansi: Eino Ruutsalo, korjailu ja muokkaus Timo Ronkainen. BoD:n verkkokaupassa 19,90 € (plus postikulut), Booky.fin verkkokaupassa 18 € (ei postikuluja), Adlibriksen verkkokaupassa 18,60 € (ei postikuluja).
– Rakastatko sinäkin minua, kysyi Onerva ihmeellisellä äänellään, jonka hänen laulunopettajansa halpamaisesti oli arvioinut kevättodistuksessa kuusi miinukseksi. Sitten hän katsoi taidetauon ajan taivaanrannan ohutta olemusta ehkä vastausta odottaen ja käänsi sadesäitä kestävän kauneutensa minuun päin antaen silmiensä tehdä vastustamatonta työtä.
Vältin hänen katseensa onnistuneesti kuin Ruotsi sodan ja sanoin maanantaiaamuisen matalalla äänellä paremmin rikkoakseni tunnelman juoksun: – Vieläkö isäsi polvessa on vettä vai joko se taipuu?
– Taipuu. Taipuu enemmän kuin sinä. Sinä, joka olet jäykkä kuin virkatie. Miksi et voi sanoa minulle suopaan että haluaisit minun matkustavan Sinne, missä pippuri kukkii.
– Itsehän olen halunnut matkustaa Brasiliaan. En ole koskaan toivonut sinua sinne.
– Niin! Niin! Itse sinne kyllä menisit, mutta et ottaisi minua mukaan. Tiesinhän, että tahtoisit päästä minusta. Välimme ovat poikki. Poikki! Kuulitko! Et ainakaan kahteen päivään saa soittaa meille ja pyytää minua elokuviin. Sitäpaitsi olen nähnyt kaikki nykyiset filmit nehän on esitetty moniviikkoisesti useammilla eri nimiväännöksillä. En voinut kuvitella, että sinulla olisi noin kova sydän.
– Se sinun suppea mielikuvituksesi! Älä, Onerva pieni, rasita sydäntäsi liiallisella verenpaineella, jonka kiihtymyksesi aiheuttaa. Katsohan tänne – Elämäni Aurinko – niistän sievän nenäsi ja kerron, miten asiat ovat. Noin. Minä kun en kuullut, että puhuit rakkaudesta siitähän puhutaan niin hiljaa. Tiedäthän, että kranaattien maatarepivät räjähdykset, konekiväärien jenkkamainen papatus ja sinfonioiden taiteellisesti tunnustettu yksitoikkoisuus, joita päivästä toiseen ja toisesta kolmanteen olen joutunut kuuntelemaan ovat rasittaneet rumpukalvoni löysälle kuin koululaisorkesterin jazzrummut. Ymmärrätkö rakkaani, että me rintamamiehet...
– Herkkä rumpukalvoni ottaa vastaan heikoimmankin äänen. Sanoithan – rakkaani. – Miten minä olenkaan onnellinen. Rakkaani – sinä sanoit. Tämä minun on kerrottava huomenna Irmalle. Tunnethan Siiri Puikkosen kasvattisiskon Irma Kivelän?
Tarina sankariteoistani tyhjien keräämättömien hylsyjen ja palaneen ruudin rajamailla kuoli alkuunsa, kun kasvomme törmäsivät yhteen huulien kohdalta.
Tunsin olevani valinkauhassa oleva uudenvuoden lyijy, johon katukaupustelija on liikaneroutensa pakottamana sekoittanut puolet tinaa. Samoin kuin tinalyijy kiemurtelee valinkauhassa sulaen vähin erin liuokseksi kiemurtelin minäkin tunteitteni puristuksessa. Onerva oli puhalluslamppu, joka Fahrenheitin asteikot ylittäneellä kuumuudella sulatti sydäntäni. Puuttui vain, että minut olisi paiskattu lyijyn tavoin veteen hakemaan uutta olemustani.
