Valkjärvellä syntynyt ja Koivistolla lapsuutensa viettänyt Arvo Emil Virtasalo (1901-1928) eli suuren osan elämästään maailmalla. Meriä kierrettyään hän alkoi kirjoittaa.
Virtasalo ehti julkaista vain kolme kirjaa, jotka kaikki käsittelivät Afrikkaa. Vuonna 1926 ilmestyivät
Eriskummallisia juttuja Afrikasta ja
Kadonnut keidas. Seuraavana vuonna ilmestyi lapsille suunnattu
Afrikkalaisia satuja.
Tähän teokseen on koottu Virtasalon lehdissä julkaistuja meriaiheisia tarinoita, jotka kertovat Rudyard Kiplingin ja Jack Londonin vaikutuksesta. Kirjan on toimittanut ja esipuheen siihen on kirjoittanut Reijo Valta.
Pehmeäkantinen, 96 sivua. ISBN 978-952-7211-34-2. Kannen suunnittelu J. T. Lindroos vanhan värityskirjan kuvan pohjalta. Hinta BoD:n verkkokaupassa 10,90 e (plus postikulut), Booky.fin verkkokaupassa 14,40 e (ei postikuluja).
Tekstinäyte teoksen niminovellista:
Oli taas tullut varhaiskevät ja koivistolaisten laivurien kiireisin aika.
Varhaisesta aamuhetkestä aina iltaan asti paukkuivat vasarat, suhisivat sahat ja tervasutit heiluivat reippaitten merimieslaulujen kantautuessa satamasta ylös kylän tielle.
Kalastajat, joitten työt olivat keskeytyneet jäitten liikkumisen takia, tulivat satamaan katselemaan laivojen varustelua.
Keskusteltiin pienin ryhmin. Arvosteltiin eri omistajain laivoja ja kerrottiin niistä mitä moninaisimpia juttuja. Tarkkaava katselija olisi kumminkin pian havainnut, että kaikkien kokoontuneitten päähuomio keskittyi erääseen vanhaan kaljaasiin, jota tervasi kaksi tukevaa ja ilmeisesti kokenutta merimiestä, kolmannen tarkastellessa köysistöä hitaan rauhallisena.
– Näettehän sen itse, supatti muuan suurinenäinen kalastaja. – Ei se punapartainen pikikärsä aio vieläkään uskoa, että laiva on laho. Mistähän taas miehistön saanee. Viipurista kai tai ainakin Kotkasta. Niille sitä sopiikin taas ärjyä ja pataluhdiksi haukkua. Kerrotaanhan, että hän olisi tuupannut jonkun pimeänä syysmyrskyisenä yönä Itämereenkin.
– Hiljaa, ole veli varuillasi. Tuossa tulee höperö Leena, joka tekee Kaarnalassa piian virkaa. Kielii pian itselleen Kaarnalalle, ja silloin on luotto kaupassa loppu. Miehet jatkoivat matalaäänistä keskusteluaan, mulkoillen uteliaisuutta tulvillaan punapartaista Kaarnalaa.
Mutta Kaarnala ei ollut näkevinäänkään mokomia. Mitä se häneen kuului. Katselkoot nyt, että silmät menevät tapilleen kuin ruppakonikkojen.
Mokomatkin hailin hirttäjät. Tekevät työtä, jotta selkäranka ratisee ja lopuksi eivät saa mitään säästöön. Vaikka minulla ei kauppapuotia olisikaan, niin saisinpa totta vie tällä vanhalla, uskollisella “Esterillä” narrattua satamista rahtipalkkiota aina sen verran, että pankkiinkin joutaisi. Kaarnala seurasi vilkasliikkeisen poosunsa työtä. Siinä on kelpo merimies. Vanhuus ei näytä ulottuvan ollenkaan jäseniin. Hän ja tuo kumaraiseksi käynyt timperi olivat palvelleet kaljaasi “Esterissä” aina siitä hetkestä, kun se laskettiin teloiltaan ensi kerran veteen. Niin olikin laiva heille tullut rakkaaksi. Tuntui siltä, kuin se olisi saanut elämän hengen, päästessään aaltojen varaan keinumaan.
.webp)
